Musiikin diggailun yhtenä hienoimmista piirteistä on löytää joku uusi bändi tai solisti; miksei myös tyylisuunta jolle voi vilpittömästi ja puoliksi ihastuneena raottaa tilaa levyhyllystä ja jakaa yhteisiä iltoja. Sain kaverilta vihiä mielenkiintoisesta tapauksesta ja taisin kuulla muutaman sävelenkin, amerikkalaista Seatlesta kotoisin olevaa The Walkaboutsia. Ensikuulo teki vaikutuksen ja siitä roihkaistuneena päätin pyytää levykauppiaan kättä, jolla hän ojentaisi levyn. Tartuin bändiin heidän seitsemännen levyn, Devil´s Roadin kohdalla, joka luokitellaan uran hyviin hetkiin. Ikävä kyllä tämä liitto ei kestänyt, vaan lopulta se jäi kokeiluksi.
 |
| The Walkabouts; Devils Road (Virgin), cover desing Ben Thompson, photo Paul Chesley (Tony Stone Images) |
The Walkabouts: Devil´s Road (Virgin)
Devil´s Road alkaa synkähkösti, mutta majesteettisellisesti. Kaikki on kohdallaan; tummuus, kuulaus, jouset. Carla Torgensonin ääni on kolhiutuneen puhdas. The Light Will Stay On liitää niin lähellä maankamaraa, kuin vain se haavoittumatta kykenee. Kaunista liitoa. Tuskin Rebecca Wildin alku on laskelmoitu, mutta siltä se kuulostaa. Sitä vastoin jälleen kerran jouset nousevat takaa kaiken ylle ja niitä käytetään häpeilemättä koko rahan edestä. Mukana levyllä on mm. Varsovan philharmoninen orkesteri. The Stopping-Off Place vaihtaa raidetta juuri oikeaan suuntaan. Rytmi ja rosoisuus lisääntyvät. Biisissä on jotain Nick Cavea ja jotain Triffidsiä. Mystiikkaa ja taas sitä tummaa turvetta. Lisäksi Walkaboutissa on myös paljon Tindersticksiä, eikä ihme että Tindersticksin Dickon Hinchliffe on päässyt The Leaving Kind-biisille.
 |
| The Walkabouts; Devils Road (Virgin), photo Fred Plaschek |
Mutta jokin särähtää. Cold Eye on toki kaunis ja eteerinen, mutta Chris Eckmanin laulutyyli kuulostaa liian tahmealta, liian vaikealta. Ei istu takki päälle. Hartiat roikkuvat ja kädet katoavat. Sama toistuu jatkossa; Blue Head Flame, Fairground Blues. Karisma katoaa. Torgenson hoitaa tonttinsa uskottavammin ja vie ottelun tässä ping-pong pallottelussa. When Fortune Smiles pysyy juuri Torgensonin ansiosta viikkokausia jääkaapissa tuoreena. Torgensonin ääni malttaa ja vaikka se on paikoin herkkä, on sen varaan mahdollista rakentaa suuria tunteita. Lisäksi All Of This todistaa, että Torgenson pysyy myös vauhdissa mukana. Chris Eckhamin parhaimpiin lukeutuva suoritus koetaan Fairground Bluesissa, jossa hän pääsee hieman avaamaan tummaa ääntään. Ääni kuitenkin hieman hukkuu päälle tunkevien, maukkaiden melodioiden alle.
Parhaimmillaan Walkabouts kuohii kiehtovasti rosoisemmat ja reippaammat soundit. Biisit ovat päällisin puolin mielenkiintoisia ja levyn alku on hyvä, mutta jostain vetää. Laulusuoritukset saavat hieman liikaa huomiota, eikä pelkästään niiden puolesta voi levyä loata. Alun jälkeen levy kuitenkin näivettyy. Taimen kasvaa, mutta lopulta kuivuu ja kuihtuu pois. Siihen on tyydyttävä. Walkaboutsin synkkyys ei nouse sille tasolle, jolle esim. Nick Cave sen on tuotannossaan nostanut. Levy liippaa henkilökohtaiseksi valinnaksi ja pyövelöinti tulee sitä kautta. Harmin paikka.
Walkabouts: Devil´s Road
**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Musiikkiaiheinen tietopankki Allmusic.com - sivusto on siinä mielessä mukava, että siellä pääsee oikotietä haistelemaan bändien hengenheimolaisia, saman tyylisiä bändejä. Samoin pitkäsoittojen kesken tehdään vertailua ja on mahdollista hakea samantyylisiä albumeja. Ihan kätevä oikaisu reitti tänä ähkyn aikakautena - kun radiokin on maassamme YLE:ä myöten hiljentynyt. Walkaboutsin Devil´s Road - levyn kohdalla otin uteliaisuuttani tämän villin vertailukortin ja kone heitti näytölle mm. The Nationalin Boxerin, Lucinda Williamsin useamman levyn, kuin samoin jo em. Tindersticksin. Listalla oli kaiken kaikkiaan 48 "samantyylistä" levyä kuin Devil´s Road. Yksi oli The Jayhawksin Tomorrow the Green Grass. Hmm. Onko tosiaan noin samankaltainen!? Onko tämä varma tärppi vai palaako näpit? Asiasta oli helppo ottaa selvää, sillä sen verran joka pojalta täytyy juuri tätä levyä Jayhawksia löytyä hyllystä. Hommiin.
 |
| The Jayhawks: Tomorrow the Green Grass 1995 American Recordings, art direction / desing Jayhawks and Linda Cobb, photo Marina Chavez |
Jayhawksissa laulaa koko bändi basistia lukuunottamatta. Ja kuinka hienoa tuo laulu onkaan! Upeita stemmoja lähde kirkkaan veden volyymilla. Eheää! Jayhawks on iloinen kuin Risto Reipas ja samalla alakuloinen kuin Nalle Puh. Biisit ovat raikkaita ja niitä tulee niputtain. Melodiat ovat niukassa, mutta kun sen vuoro tulee, halkaisee se koko biisin. Kitarat helkkäävät pehmeästi. Jokainen biisi on periaatteessa klassikko - koko bändi on klassikko.
Jayhawks on myöhäistuotannollista amerikanserkkua REM:ä enemmän indie ja esim. Miss Williams´ Guitar on kansanomaisempi ja iloisempi, mitä REM olisi tehnyt. Kitarat räyhäävät tavanomaisemmin, pienemmässä autotallissa. Walkaboutsiin (Devil´s Road) verrattuna Jayhawksin pitkäsoitto Tomorrow the Green Grass on kirkkaampi ja toiveikkaampi. Se on realistisempi ja uskottavampi. Biiseissä ei ole mitään epäilemistä tai säröjä. Two Hearts - biisi, vaikka kuinka lakonista kaikua on, ei missään nimessä voisi olla Walkaboutsin Devil´s Road -levyllä. Liian rehellistä tulkintaa. Jayhawksin Red Light on Walkaboutsin The Stoppin-Off Place, jos oikein haetaan: voimat tuodaan esille, volyymit ja temmot lisääntyvät yhtä maltillisesti. Jayhawks ei jousia viljele Walkaboutsin tapaan, mutta Over The Shoulderissa viulu pyrkii ottamaan kunnon roolituksen. Jayhawks on pääosin kitaravetoinen bändi - tai pikemminkin stemmavoittoinen. Mikäli stemmoista ei pidä, ei pidä Jayhawksistakaan.
Viimeistään Bad Timen kohdalla miettii miten allmusic.com-sivusto pitää Walkaboutsin Devil´s Roadia samantyylisenä? Bad Time haiskahtaa samassa suhteessa "tekopirteältä" kuin Walkaboutsin jotkut "tekosynkät" biisit. Aika äärissä ollaan.
Oli miten oli; Bad Timen ja Bluen ohella levyllä ei ole ns. yleisiä hittejä, jos nyt nuokaan ovat, silti taso ei laske. Bändillä tuntuu olevan kultainen kosketus kaikkeen mitä tekee. Väliin heitetään Nothing Left The Borrow henkistä pikkucountry sävyä, joka maustetaan täyteen ison bändin taustoilla. Iso kakku kunnon kermoilla. Edes rauhallinen Ann Jane ei pienenä balladinpoikasena sorru imelyyteen kuten voisi pitkässä juoksussa odottaa, vaan on mainio esimerkki bändin rehellisestä ja konstailemattomasta tyylistä kuten myös myöhemmin levyllä tuleva Red´s Song tukee tuumintaa.
Se mistä Jayhawksin ja Walkaboutsin saa yhdessä narautettua, on että molemmat pitävät kiinni omista linjoistaan. Molemmat levyt ovat omannäköisiä alusta loppuun. Biisit ovat Jayhawksin Pray For Me:tä lukuunottamatta melko kaukaisia toisistaan. Pray For Me:kin yhdistää Walkaboutsiin ainoastaan Victoria Williamsin hienoinen tausta osuus. Levyn päättää melkein glam rock renkutus Ten Little Kids ja biisi epälauletaan amerikkalaisella yhteishengellä läpi. Voi sitä riemua ja rattoa!
Jos Jayhawks ja Walkabouts olisivat soita, menisin Jayhawksin kautta. Siellä ei jalka uppoaisi ja kastuisi ja höyryistä nauttisi täysin rinnoin. Voisi keskittyä rauhassa olennaiseen. Syksyllä voisi kämmenen täyttää karpaloilla. Jayhawks on populaarimpi, helpompi, kuin sitä vastoin Walkabouts kosiskelee marginaaleja. Jayhawks on optimisti - Walkabouts pessimisti. Melko selkeää linjanvetoa. Walkaboutsista pitävälle voin suositella Jayhawksia, mutta en päinvastoin. Mikäli levyjen samankaltaisuuden haun tekee allmusic.com sivustolla Jayhawksin kautta, ei Walkaboutsia ole listalla. Summa summarum.
Jayhawks: Tomorrow the Green Grass
***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Lähde:allmusic.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti