Juliet Jonesin Sydänystävät: Kadonneet laulut
(2017 Poko), kannen piirros jagraafinen
suunnittelu Kari Lahtinen
Juliet Jonesin Sydäntä ei 80-luvulla voinut sivuuttaa. Jätti jäljet. Sittemmin on bändit revenneet ja kuuntelijat kaljuuntuneet. Tiet ja polut erkaantuneet. Kaikella hyvällä on kuitenkin tapana jälleen kohdata. Kohtalo mikä lie.
Siinä missä lapinpöllö piipahti olohuoneen ikkunan takana, löysin samaisella sattumuksella Juliet Jonesin Sydänystävien CD-levyn Kadonneet laulut levyhyllystä. Eero Hyypän tekstejä 1995-2008. Ei näin "pitänyt" käydä, ei pitänyt löytää, ei ollut tarkoitus, mutta kohtalo, karma ottaa välillä ohjat.
"Olen tullut siihen ikään, että luen kuolinilmoituksia..." . Hah, näinhän se menee. Elämälle saa nauraa. Varsinkin kun se todetaan realistisesti. Elämä on jäykkää, mutta ei se perkele niin jäykkää ole, etteikö siihen voi reagoida. Kursivoidusti lauletaan kappaleessa Laumaeläin. Levy on melko ehtaa päivitettyä Juliet Jonesia, sillä sivujuonteella, että Sydänystäviä ryydittävät mm. Pauli Hanhiniemi, Mira Luoti (PMMP) ja Radiopuhelimien Jyrki A. Mäki. Sekalaista seurakuntaa. Hieman niin kuin naapurin lapset mokkapaloja syömässä. Ei sen kummempaa.
Vaikka Hanhiniemi saa hienon Pesosen kuullostamaan Kolmannelta Naiselta ja Jukka Takalo Terapeuttisen ehjän pojan kuulostamaan Aknestikiltä, nojaa levy pääosin Juliet Jonesin hönkäykseen. Ja mikä hienointa, se myös kuulostaa Juliet Jonesilta, mukaan lukien Hanhiniemen ja Takalon kappaleisiin antamat "leimat". Tarkoitan, että 2017 on ilmestynyt levy, joka ei takeltele 30 vuoden aikajänteellä. Levy on tuotettu, soitettu, laulettu ja vedetty henkeen, aivan kuten hyvän suomalaisen rock musiikin ystävä sen haluaa. Sanoitukset ovat järkeviä, niitä on mietitty ja vasta sitten laskettu ilmoille. Tyyli on kysymys, johon jokainen hakee itse vastauksen, mutta paremmin tällaista musiikkia ei tarjoilla. Kaikki sanoitukset ovat vakavasti sairastuneen Eero Hyypän käsialaa, eikä hehkutuksessa ole piiruakaan sääliä.
"Säälin" kasaan itse, sillä levyllä on pari kappaletta, jotka osuvat henkilökohtaiseen lokeroon melko lujaa ja ehkäpä sen vuoksi levy nousee vielä pykälääkin korkeampaan statukseen. Kodissamme on kissa; Pesonen. Vaikka Pauli Hanhiniemen tulkitsema tarina Pesosesta ei kissastamme kerrokaan, voi sen hyvin kuvitella tämän elämästään ilakoivan miehen varjoksi. Sokea Pesosemme nauttii elämästä, huutaa pölynimurin melun takaa leikkimään palloleikkejä. Pesosen muistan myös Peugeotin myyjänä. 60-luvun farmari Peugeotin, jota en siinä rahatilanteessa uskaltanut ostaa, vaan lähdin opiskelemaan Tampereen kupeeseen, viljavien peltojen takamaille ja oppimaan elämästä sen, jota kannan vieläkin mukanani.
Viiltävin tulkinta on kuitenkin levyn lopetus Elän, sillä sipuli, jonka elämänhaluinen liekki sammui hieman ennen joulua. Biisin sanomana nouseva loppuun asti lujittaa mieltä. Ei hiki otsassa, eikä pakolla, mutta sitkeydellä ja elämän halulla. Vielä niitä honkia humisee, perkele!
Levy ei rahasta, se ei ratsasta tai narise. Siinä on henkeä enemmän kuin pubivisan pyöreässä pöydässä tai polkupyörällä nurin ajetussa asvalttirupisessa kyynärpäässä. Pöytä notkuu ja osa porukasta syö ja osa juo. Mutta pöydän äärellä ovat ystävät.
Levyllä on myös helmensä. Levyn avaava Torstai tai hauskan hömpsäinen Mari Raution laulama Sana jota ei voi lausua. Kappale tuo mieleen 70-lukua tai Noitalinna huraata; olemme alkulähteillä, lähteellä - puhtaan veden äärellä. Ai lav juu!
Viimeisin yllätys, jonka levy on tarjonnut, on takakannen levyluettelo, jonka sommitelmasta muodostuu selvästi mummo-figuuri! Mummo tai Muumi? Tahatonta vai velikultaa. Kultaa joka tapauksessa - jotkut päivät!
 |
| Juliet Jonesin Sydänystävät: Kadonneet laulut (2017 Poko), kannen piirros ja graafinen suunnittelu Kari Lahtinen |
