keskiviikko 11. marraskuuta 2020

Peppermints: What a lovely day (1990 Kane records LP)

Peppermints: What a lovely day (1990
Kane records LP), kansi Tapani
Kaukoniemi

Olen merkannut Peppermintsin Provinssirockin keikan 2.6.1990 ***-tähden keikaksi, enkä ihmettele sitä, nyt kun  30 vuotta myöhemmin kuuntelen heidän ensimmäistä pitkäsoittoa What a lovely day. Maksimi tähtimäärä on tuo ***-tähteä. Sama on toistunut vuoden päästä Ruisrockissa - täydet pisteet. Samalla kun miettii 90-luvun alun muita levytyksiä; Kauko Röyhkä ahkeroi sinänsä hienot Joko-Tai ja Kaksi koiraa levyt, Ne Luumäiltä tuli Laki ja järjestys ja Peppermintsiin nähden aivan ääripäinä pukasivat Radiopuhelimet K.O:n ja Mana Mana Totuus palaa -levyn, niin on ollut jokseenkin helppo ahtaa myös Peppermintsin tyylinen innovatiivinen rock-bändi joukkoon sekalaiseen. Peppermintsin kanssa kovinta painia taisivat käydä kotimaisella saralla Poverty Stinks ja paria niskalenkkiä yrittävä Good Evening Manchester. Poverty Stinks julkaisi 1990 pientä mainetta niittäneen Gargle Blasterin (sisältää version Paranoidista), mutta melko nopeasti sen naivius pudotti Poverty Stinksin pois pelistä. Ahvenanmaalainen Good Evening Manchester oli ihan käytännössäkin Peppermintsin kanssa vertaisensa, mutta bändi vaikutti koko ajan etäiseltä. Poverty Stinksin Gargle Blasterin ja muun tuotannon olen myöhemmin myynyt pois ja liikkeenä se on liki äärimmäinen, sillä päädyn harvoin myymään levyjä. Tuli mitta täyteen.   

Peppermintsin What a lovely day löytyi hyllystä Juliet Jonesin Sydänystävien Kadonneiden laulujen sisäläpäreen johdattelemana, jossa Peppermintsin pääjehu Timo Rautsi Rautio kirjoittaa lämmöllä  "veljestään" Eero Hyypästä. Ja Juliet Jonesiin päädyin Juliet Jonesin 2020 vuoden keikka-arvostelun siivittämänä. Aasi on sillalla käynyt.

Peppermintsiin tutustuin kronologisesti, levy kerrallaan, julkaisujen mukaan. Ennen tätä What a lovely day pitkäsoittoa (1990), ilmestyi Peppermintsiltä viiden kappaleen EP (1989). Sen siivittämänä oli helppo hankkia tämä ensimmäinen pitkäsoitto.

Peppermintsin vahvuus kaikkine vertailuneen Smithsiin tai Banglesiin (!? ouka.fi) on loppupeleissä kuitenkin se, että bändi kuulosta itseltään. Rautsin käytössä olevan materiaalin runsaus kuuluu läpi levyn, sillä pitkälle b-puolta on saatu tiputettua laadukkaita biisejä, eikä kyykähdystä koeta. Ainoa hiuksen hieno miinus särähtää paikoin tönköstä englannista.  

Levyssä kiehtoo sen totisuus ja vahvat melodiat. A-puolelta löytyvä Ruins of this land toimii siitä mainiona esimerkkinä. Jopa kepeämmät biisit on ajateltu ja toteutettu runsaammalla kaavalla ja se tuo levyyn jäntevyyttä. Suurin mielihyvä tulee kuitenkin levyn kauneudesta, josta bändi ei pääse eroon. Melodiat, taustalaulajat, levyn kansi.

Kansi on... no jos ei ihan kaunis, niin tyylikäs. Lapsien käyttö kuvissa lilluu välillä onnistumisen rajamailla, mutta What a lovely dayn kannessa patsasteleva veijari on kaikessa kaarevuudessaan nappivalinta. Värimaailma on onnistuneen kelmeä ja tekstien fontit täyttä runoutta. Kansi kielii tyyliä. Tyyli jatkuu takana loogisella ja selvällä sommittelulla. Kansi on Tapani Kaukoniemen käsialaa. 

Hieno levy, joka kestää rapsahtamatta aikaa. Jopa niin hienosti, että soisi kuulevan sitä, koko bändiä vielä livenä, ilman että kokisi noloja nostalgiaviboja. Nostalgian tekevät kuulijat, ei musiikki, joka on tehty kestämään. Melodiat ja kuvat ovat elämää, nostalgia on satua. Peppermints totta.   

      

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti