Died Pretty: Free Dirt (Citadel / What Goes On 1986 LP)

Died Pretty: Free Dirt (Citadel / What Goes On 1986 LP),
photo Paul Tatz

Australialaisen Died Prettyn Free Dirt-levyn avaus Blue Sky Day ui liiveihin puoli huolimattomasti. Niin tuli hyllyyn aikoinaan koko bändi ja teki minusta uppotukin ja Died Pretty sulatti avarilla ja laajoilla sävelillä hauraan sydämeni. 

Vuonna 1983 perustettu bändi on heikoimmillaan ärsyttävä, mutta parhaimmillaan se on kuin kirurgi, joka kaivaa kehosta uusia ruumiinosia. Round And Round paiskoo kuin hiipuvan tornadon silmä ja toivoo, että se jo laantuisi. Siitä päästyä aloittaa Wig-Out riepottelun. Bändin urku-saundissa on ripaus kelttiläisyyttä ja isompi ripaus primitiivistä rockia. Kaikki tuntuu paikoin järjettömältä huutamiselta ja paidan repimiseltä, mutta väliin osuu hetkiä jolloin sydän on silkkaa kultaa. Laughing Boyhin on saatu nämä kaikki ainekset kasaan, kuten moniin muihin uljaisiin Died Prettyn biiseihin. 

Vaikka bändin kappaleet ujeltavat kuin aavikkotuuli, mahtuu tuotantoon myös kappaleita, joita voisi höveliäästi hiteiksi kutsua. A-puolen päättävällä Stoneage Cinderellalla voisi olla pienoisia edellytyksiä - tosin listatut todisteet puuttuvat. 

Levyn A-puolta leimaa reippaat kolmen minuutin kappaleet, mutta B-puoli taittaa matkaa pidemmällä kaavalla ja heti B-1, Life To Go (Landsakes) rikkoo viiden minuutin rajan. Juuri näillä pidemmillä biiseillä Died Pretty tuntuu olevan omimmillaan. Orkesteri ehtii rakentamaan sen äänimaiseman ja tarinan jota se havittelee - pitkän lounaan. Pienemmällä sähkömäärällä Life To Go voisi hyvinkin olla Nick Caven tuotantoa. 

 Just Skin on sitten jo minuutin Life To Go`a pidempi ja biisi palkitseekin pidemmällä lämmityksellä. Nyt lounaalle annetaan kunnon sulamisaika. Tunnelma levyllä on täysin muuttunut ja hiki nousee pintaan - ei temmon, vaan matkan puolesta. Kappaleen lopussa rautaa vääntyy kuin uppoavassa aluksessa. Mikäli olet hytissä, kirskunta tappaa ensin, sitten vasta hapen puute.

Myös levyn kansi palkitsee. Paul Tatzin hieno tunnelmakuva myrskyn noususta preerialla tuo sopivaa karuutta melodian rujouteen - samoin pelkistetty John Hartleyn otos hiekkaan hautautuvasta rauniosta. Tummat reunat vahvistavat mielikuvia. 

Died Pretty: Free Dirt (Citadel 1986 LP),
hoto John Hartley

Ron S. Peno ei välttämättä ole kultakurkkuisin solisti, mutta raudanluja kylläkin. Penon persoonallinen ääni jää mieleen ja se myös yksi pala Died Prettyn toimivuutta. Levyn tuottajana on häärinyt Rob Younger, joka on tuttu mm. Radio Birdman ja New Christs yhteyksistään.

Levyn B-puoli on silkkaa hunajaa. Se on vaellus, joka puhdistaa sielun. Viimeisenä etappina toimiva pitkä, Next To Nothing vauhdinjakoineen, on irtonaisten lihasten vetreyttä. Kuin vahingossa biisi lähtee raviin, eikä sitä saa pysähtymään ja koko bändi riehuu vailla kiintopistettä, kunnes happi ei enää kulje. Vieläkin tämän jälkeen matka jatkuu.

Levy on vaellus. Välillä paikkoja särkee, mutta maisemien tuoma mielenrauha saa säryn unohtumaan. Tuuli ujeltaa ja siltä on mahdoton suojautua. Pääosin matka kuitenkin palkitsee ja sen tuomat muistot pysyvät milessä pitkään, eikä aikaakaan, kun etsit jo uutta vaelluskohdetta!

***-tähteä (astekko 1-3)