Musiikin suhteen olen rätväkän rock-musiikin, popin jne.. lisäksi melko kaikkiruokainen. Ei ole yllätys mikäli soittimesta kuuluu silloin tällöin jazz, blues sävyjä tai viihdeorkestereiden tulkintoja. Hyllystä löytyvät tyylilajien levyt ovat kuitenkin tämän italialaisen kokoelman tyylisiä kokeiluja, jotka toimivat tai sitten ei. Mikäli kirpparin hyllystä löytyy jokin kiehtova, vanha raihnainen ja halpa vinyyli, saattaa se lähteä mukaan tietämättä esiintyjästä mitään. Mikäli levyn kannet puhuttelevat, vielä parempi.
Jazz on periaatteessa täysin vierasta. Jazzin eri tyylilajit (azid jazz, cool jazz, latino jazz jne..) ovat aivan hukassa ja näin tulee helposti myös ohilaukauksia. Sama on bluesin puolella.
 |
| Big Joe Turner (I Giganti del jazz) |
Levy # 17, Big Joe Turner and His All Stars: Shake Rattle And Roll vuodelta 1958 toimii! Julia Rolfin ja Jyrki Kankaan kirjassa, Jazz-koko tarina leimataan Big Joe Turner blues-huutajaksi. Ok, huutoa tai ei, mutta miehen ulkoinen hapitus on nallekarhumainen ja tietäähän se, että näillä miehillä ääni tulee suuremmasta pöntöstä. Oli niin tai näin tämä Turner swingaa juuri niin kuin pitää. Levyltä löytyy myös Stuff Smith Qiuntetin instrumentaali How High The Moon (1957), jonka Tom Waitsmainen alku kiehtoo. Kappale on yleistietosakirjan mukaan jazzklassikko. Olen siis jazzin syvässä päässä. Alku valittaa ja rypee, sitten nyrjähtää - humala karkaa. Nyrjähdyksestä toivuttua, hetken kappaletta kuulostellessa, se saa niskalenkin ja kuivaa sinut mattoon. Ei tämä nyt suussa sulavaa ole, mutta kyllä märkäkorvakin huomaa laadun pilkahduksen.
Vielä kovemmin uppoaa sielukkaat Memphis Slimin biisit Baby Please Come Home (1959) ja Careless Love (1959). Memphis Slim luetteloidaankin blues mieheksi. Eli juuri näin. Jazz ja blues ovat yhtä aarteen etsintää - lienee ikuinen polku edessä. Nimiä vilisee ja tyyli suuntia. On silti äärimmäisen hauskaa harrastaa salapoliisityötä, siitä pitkälti kiittäminen nykyaikaa ja nettiä, josta parilla klikkauksella saa monipuolista tietoa.
Levyltä # 34 löytyy viisi saksofonisti Charlie Barnetin (and his Orchestra) kappaletta. Big bandin voimalla viety instrumentaali Little John Ordinary (1947) on viihteellinen, Rockin´in Rhytm (1947) menee spedemäiseksi jamiksi, kun taas Charleston Alley (1947) pysyy näiden kahden välimaastossa jammaillen ja viihdyttäen. Instrumentaalisessa Southern Friedissa (1947) on rasvakeittimen roisketta ja Barnet keittää rasvaa surutta. Kappale on todella rosoinen.
Levy # 47 vie kornetti-miehen Rex Stewartin johdolla märkäkorvan jälleen kerran jazzin syvään päähän. Rolfin ja Kankaan kirja Jazz - koko tarina luonnehtii Stewartin soiton niin epämäärisen hienosti, että tässä täytyy olla nyt jotain. Soitto kulkee kuin liian nopealla levysoittimen hihnalla. Kirja puhuu draivista ja swingistä. Kappaleet vaihtuvat kuin ostokset marketin kassalla. Tulos ja ulos. Hattua täytyy kuitenkin nostaa siitä, että esim. tämän (kuin myös useiden muiden kokoelman levyjen) äänitteet ovat live-äänityksiä. Milloin nopeat ja hätäiset taputukset tulevat biisien ja jamien keskelle ja milloin perinteisesti loppuun. Lopussa tulevat aplodit hätkäyttävät, sillä usein kappaleet vievät mennessään ja unohtaa olevansa keskellä live taltiointia!
 |
| Coleman Hawkins (I Giganti del jazz) |
Levy # 54. Miles Davis on suuri nimi - sen tiedän minäkin. Kuitenkin jazzista sen suurempia tietämättä, valtaosa esiintyjistä on lähtökohtaisesti samalla viivalla, kunnes toisin todistetaan. Davisin instrumentaali Bye Bye Blackbird tuntuu jopa hauraalta jazz-biisiltä. Vaikka lopun pianoa tuskin edes kuulee, on se omalla tavallaan hillitön. Kuinka moni onkaan nukahtanut hämyisen klubin nurkkapöydässä tämän kappaleen tahdissa? Rollin´and Blowin´poppaa. Se on erittäin kaupunkihenkinen - odottaa lumisadetta ja juoksahtavia ihmisiä - autoihin peltiä ja pieniä suuntavilkkuja. Miles Davisin sininen sävy melodiassa on silkkaa sähköä. Miles Davisin osuuden päättää Joe Carrolin tulkitsema I Got Rhytm, josta on tehty yli 600 jazzsovitusta. Jazzin maailmankartta in valtava!
Useimmilla levyillä saattaa olla useita samoja artisteja, kuten Coleman Hawkins, Louis Armstrong, Miles Davis, Lester Young, Ella Fitzgerald, Milt Hinton, Ray Charles jne.. Nimiä tipahtelee ja jazzperhe kasvaa. Kun selaa esim. wikipedian avulla levyjen artisteja, historian huumaava pöly leijailee tietokonepöydän äärellä. Olo on eurofoninen - ikuinen joulu. Sävelet leijailevat ympärillä ja klubien kohina ja tapahtumat käyvät niskan takana omaa elämää. Liikun hulluuden rajoilla, kun samaan aikaan katselen ylinopeutta ajavia citymaastureita. Ihminen on valintansa tehnyt, niin minäkin.
Nämä kuusi I Giganti del jazz levyä on oma jazz aarteeni. Minulle se on arvokas. Olen tyytyväinen, että olen rohjennut kurkistaa myös sen puolen naapurin aidan taakse, joka nuoruudessani oli outo ja kaukainen. Nyt olen itse outo ja kaukainen, mutta täynnä elämää.
***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Lähteet:
Julia Rolf & Jyrki Kangas; Jazz - koko tarina (ReadMe 2011)
Wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti