The Long Ryders: Two Fisted Tales (Island 1987 LP)

Silloin tällöin jokainen vesseli ikää katsomatta haluaa olla hopeatähden kantaja, se maineikas seriffi, joka pää pystyssä hamaan loppuun asti astelee pitkin kalseita katuja ja turvaa vanhusten pelargonia-istutukset ikkunalaudoilla ja penkeissä. Se Lännen nopein vetäjä.

No. Poni, kalsea kaupunki ja ja luvat puuttuvat, mutta tähti ja amerikkalaisen The Long Rydersin pitkäsoitto Two Fisted Tales löytyvät. Ne saavat riittää tunnelmaan pääsemiseksi. Bändi, The Long Ryders on pikkuhiljaa vetäytymässä jo eläkkeelle, sillä yhtyeeltä ilmestyi tämän vuoden (2016) alussa neljän CD:n ura-muistelo boxi (Final Wild Songs), jolla taputellaan kumpu tasaiseksi.

The Long Ryders: Two Fisted Tales (Island 1987 LP), photo Greg Allen

Aurinko paahtaa ja korventaa, pilttuussa hevoset käyskentelevät ja potkivat maata. Seisova vesi lämpenee... se menee nopeasti pilalle - juuri ja juuri sillä voi pölyisen naaman huilauttaa ja heittää niskaan kourallisen. Hetken se virkistää. Piru, että kiehtoo pyöräyttää tämä levy! Giddyup!

The Long Ryders: Two Fisted Tales (Island 1987)

The Long Ryders: Two Fisted Tales (Island 1987 LP),
photo Greg Allen

Levy lupaa paljon, sillä kiinnostavalla kitarakuviolla avaava Gunslinger Man on määrätietoinen kappale, viittä vaille eläkeraadon selkärangan määrätietoista varmuutta. Bändin soundi on pohjimmiltaan tummaa kuin loppuun imetty tumppi ja osittain kuulostaa Springsteenin lämmittelijältä. A Stitch in Time ja The Light Gets In The Way ovat melodian puolesta taasen hienoisesti kallellaan R.E.M:iin - jälkimmäisen biisin mandoliini vielä vahvistaa mielikuvaa. 

Prairie Fireä lukuunottamatta Long Ryders on leppoisa. Prairie Fire on niukempi ja räyhää paikoin kuin The Stooges konsanaan, joka tulee terveenä lisänä levyn popimpaan virtaan.

Bändi heijastaa lievää alakuloa, joka kuuluu hienoisia tummina sävyinä, pitäen poissa täydellisen pop-imagon leiman. Uskottavuus lisääntyy - nyt ei ole työharjoittelija töissä. Helmet ja hitit ovat kuitenkin tiukassa, mutta kun sellainen osuu kohdalle, tuntuu se nivusissa saakka. Long Story Short on uskottava ja sopivasti ryppyilevä rock-biisi, kun taas seuraava Man Of Misery palauttaa levyn keskivertoisemmaksi, sen kummemmin kallistumatta mainstreamin tai indien puolelle. Simppeliä, mutta hyökkäämätöntä suuntaan tai toiseen. 

Soitinvalikoima on perusbändiä rikkaampi, eikä soittimia ole piiloteltu, vaan tuotu mausteiksi hyllyille ja käytetty niitä. Vasta b-puolen lopussa bändi hieman hyytyy ja alittaa aidan matalalta For The Rest Of My Days rallilla, joka jää auttamatta taustamusiikiksi. 

Bändin perussoundi on rakastettavaa, mutta levyn runko on paikoin hauras ja se häiritsee. Levylle ei ole saatu sitä taattua tusinaa ja varsinkin loppua kohden tahti hiipuu. Levy on kuitenkin inhimillinen ja sen vuoksi menee läpi. Liitto kuitenkin antaa vielä odotuttaa. 

**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)