Tauno Palo: Kulkurin Kannel (Love records 1989 CD)

Yksi pienen kaupungin levylaareista löytyi perinteikkäästä radio- ja TV-liikkeestä, joka lähemmäksi vuosituhannen vaihdetta typistyi pikkuhiljaa, kunnes lopulta kuihtui pois. Laarin kokoon nähden se on tarjonnut hienoja "yllätyksiä", mm. Jesus And Mary Chainin Darklands, Crowded Housea,  Radiopuhelimet ja Dolkowsin Story Of Robi & The Nudes; tosin tämä viimeisin oli erikseen tilattu, mutta suoriutuivat siitä mallikelpoisesti. Samoin edelleen käytössä oleva levyharja on sieltä kotoisin. Lisäksi nippu poistomyynnistä löytyneitä helmiä. 

Perinteisen laarin ohella oli nippu poistolevyjä jossain vaiheessa tiskillä tyrkyllä, kuin karkit konsanaan. Jokainen tikkari piti tarkkaan erikseen selata ja plärätä. Ja se kannatti. Tikkariosastolta käsiin jäi Tauno Palon Kulkurin Kannel CD:nä. Ei ostos itsestäänselvyys ollut, sillä mielikuvat Palosta olivat tuohon aikaan vielä kovin filmographiset; ei mitenkään vakavissa otettavat. Sittemmin nekin aatokset ovat vaihtuneet. 

"Enhän minä mikään laulaja ole, en ole itseäni koskaan pitänyt sellaisena. Olen kyllä aina pitänyt laulusta, se on hieno asia. Mutta todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa"
-von Bagh & Hakasalo s.

Tauno Palo: Kulkurin Kannel (Love Records), layout
Måns Hedström, kuva Jukka Vatanen

Tauno Palo: Kulkurin Kannel (Love Records)

Tauno Palon ääni on lämmin, kehräävän lämmin ja se ei voi olla välittymättä. Ääni on pehmeä ja samalla viattoman auktoriteettimäinen. Siinä ei ole samaa pontta ja kaikupohjaa kuin armeijan päälliköllä, mutta siinä on samaa uskottavuutta kuin joulupukilla tai tehtaan pillillä. Siinä on painoa.

Kappalevalinnat ovat järkyttävän hienoja. Erotessa riipii kuin tervavene viedessä vainajaa viimeiselle matkalle. Kantaa elämän taakkaa. Siinä on yhtälailla Jörn Donneria tai Claude Sautetia (elokuvaohjaajia). Kappaleita on pakko kuunnella, ne vievät, etkä ehdi edes vikistä; vastakaadettu kahvi on tuomittu jäähtymään. Tauno Palo keinuttaa kappaletta kuin kappaletta häkellyttävällä intensiteetillä, kuten sanoitukseltaan eksoottisempaa Sade Vuorilla. Paljon voi kiittää myös melodioita, jotka kuulostavat melkein live-taltioinneilta. Levyn "hauskimmat" hetket ovat Tauno Palon intoutuessa tulkinnastaan. Eliisassa ja Yhdessätoista Joutsenessa Palo tuntuu nousevan kannon nokkaan ja röyhistävänsä rintansa rottingille Gallen-Kallelan Kullevon Kirouksen hengessä. Sama teema jatkuu Kultakalat kappaleessa, jota tulkitessaan Palo korvankuullen nuortuu. Levyn herkimmät hetket koetaan satumaisissa kappaleissa kuten Balladi Neidosta Joka Rakasti Varjoritaria ja todella kauniissa Yökohokit Keskellä Viljaa. Jälkimmäisessä tuoksuu illan kaste ja elämän herkkyys. Jostain syystä Palo saa kappaleisiin suuren pieteetin joissa hän sivuaa edes osoittain eläimiä. Tuutulaulussa palataan elämän alkuun ja vakavoidutaan sen mukaisesti. Palo tietää mihin pieni lapsi on ryhtymässä.

Levy on lyhyt (28min) ja sydän on tuskin tusinaa enempää iskuja lyönyt, kun kaikki on ohitse. Nopea levy ei ehdi turruttaa vaan vie oikean matkan päähän väsymisen reunasta. Herkkua on tullut; tällä kertaa täysin oikean annoksen verran. Kulkurin Kanteleen kannessa Tauno Palon katseessa lepää paljon; harmaahapsinen herra pitää salaisuuden, mutta paljastaa siitä suuren osan tällä levyllä herkimmillä tavalla, jonka esittävä taiteilija vain voi tehdä. Levy on kuin räsypokka, jossa kerrokset kuoriutuvat ja lopussa kaikilla on perin alaston olo. Kylmää kyytiä luvassa. 

Levyyn liittyy myös mielenkiintoinen sopanpuolikas, sillä sekä levypapereihin että levyyn painettu kappalejärjestys ei pidä lainkaan paikkaansa. Oikeat kappaleet kyllä löytyvät, kunhan jaksaa hieman kuunnella sanoja ja tutkia kappaleiden pituuksia. 


"Tätä levyä on ollut hyvä tehdä. Näitä lauluja ei ole aivan helppo laulaa, mutta niitä on helppo ja hyvä kuunnella"

-Outi Nyytäjä levyn CD-vihossa)

***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)

Lähteet:

von Bagh & Hakasalo (1986) s.100

Outi Nyytäjä