Esa Pakarinen: Pakarock 1 (Rytmi, 1974 LP)

Esa Pakarinen: Pakarock ( rytmi, 1974 )

 Esa Pakarinen on niitä suuria suomalaisia, jonka tuotanto on kaikesta näkyvyydestä huolimatta jäänyt minulle hieman taka-alalle. Kosketus on ollut hentoinen. Elokuvien hassun oloisen sedän todellinen persoona on huumorin varjossa ja  musiikki satunnaisten kappaleiden varassa, vaikka tuotanto kattaa reilut 200 äänitettä. Kuitenkin kappaleet, jotka ovat tuttuja, ovat suuria klassikoita kuten esim. Lentävä kalakukko, Rovaniemen markkinoilla, Hölmölän häät jne..  Sama pätee filmographian puolella; Rovaniemen markkinoilla on kuin kaurapuuro aamulla, mutta Pekka ja Pätkä elokuvat on vaikeampi niellä. Yli puolet elokuvarooleista on Pekka Pätkää.  Pakarisessa muisto elää lähinnä luonnonlapsekkuudessa, jolla kolmea sekuntia pidempää pahaa päivää ei ole. Kaikki tämä mielikuva kupletti ja rillumarei elokuvien synnyttämää.

 Esa Pakarisen rock tuotanto oli ennestään tuttu nimellisesti. Muutamasta kappaleesta on hatara muistikuva, eli tiesin tyylin suurin piirtein. Silti kädet liki tärisivät, kun pitelin Pakarock-levyä kirpparin ale laarissa. Kurkkaamatta sen kummemmin levyn kuntoa, hurmos kasvoilla, kaivoin taskusta euron kolikon ja maksoin myhäillen levyn pois. Levyn kunnosta viis, levyn kansi sinällään on hieno! Pakarinen, joka levytti rock-levyn 63- vuotiaana, nojaa reteesti nortti suussa aitaa vasten, peukalot tungettuina farkkuihin. Samoihin aikoihin, vuonna 1974 Pakariselle myönnettiin sairaseläke, joten ei ihme, ettei astmaatikolla nortti käryä kuvassa. Eikä sen tarvitsekaan, sillä näin kuva on uskottavampi. Pakarinen määrää tahdin. Äänitteen tuottajana on toiminut Vexi Salmi (Finnlevy)

Levyn avaus Köyhä mä oon - Poor little fool -, on verkkainen rock-levyn avaus, mutta sanojen henki hönkii g mukaan pöydän sileäksi; lautasen tyhjäksi. Öljytynnyreissä tulet palavat Pakarisen tilittäessä, liki Baddingin hengessä. Vankilassa viruva Phil Spector pyörisi hiestä kun kuulisi  Kalsarit vain - Runaround Sue - kappaleen, jonka Pakarinen tulkitsee pakahduttavasti. Iso mies ulisee hep hep -taustan edessä.Omimmillaan tuntuu Pakarinen olevan Antaa mennä vaan - It doesn´t matter any moore - ja Noin se onnistuu - I saw Linda yestarday - tyylisillä laukkaa tapailevilla esityksillä, joissa hän pääsee antamaan näytteitä keikarimaisesta olemuksesta. Pitkä ja ansiokas viihdyttäjän ura paistaa takana. Niin vaikeaa on teinirakkaus - A teenager in love - on oma lukunsa, kun eläkeikäinen Pakarinen tulkitsee pokalla äänellä teinirakkaudesta. Tulkintaa, sitähän se. Helposti sivuuttaisi kappaleen vanhan miehen hörinänä, halpana huumorina, mutta tarkemmin ja syvällisemmin kuunneltuna esitys on aavistuksen haikea. Ykkössivun lopettavassa Jäi vain jäljelle blues - Singing the blues -  Esa Pakarinen tekee version I, Juice Leskisen tehdessä version II Grand Slamin kanssa, levyllä Boogieteorian alkeet peruskoulun ala-astetta varten, lyhyt oppimäärä,  kappaleella Bluesia Pieksamäen asemalla. Pakarinen tiivisti  juurevan suomi blues esityksen aikaan 2`31, kun Leskinen käytti aikaa rapiat 16`00, kappaleen ollessa Leskisen uran pisin. Kyseessä ei ole sama kappale, vaikka yhdenmukaisuus on pilkistävä.  Henki on sama.

Kakkos-sivulla nostetaan tempoa nimellisesti kattoon ja ylipäätään lähemmäksi rock- henkisyyttä. Rock on tullut jäädäkseen - Rock´n roll is here to stay - kiihtyy loppua kohden hengästyttäviin mittoihin, jonka jälkeen on hyvä vetää henkeä Kuusitoistavuotias - Only sixteen - klassikolla. Perusesitys, joka ei suuremmin yllätä. Härmä rokkaa - Happy baby -  ja Rokki on poikaa - Cradle of love - näyttävät kuusikon varjoisalle kansalle närhen munat. Esitykset ovat yksi yhteen levyn kannen mielikuvan kanssa; nahkatakki natisee ja natsa notkuu. Enkelin sain - Blue angel -  palauttaa kakkos-sivulla kadoksissa olleet shala laa taustat, rytmikkäällä jep jep lisäyksellä. Pääosasta pitää kiinni kuitenkin maestro Pakarinen uskomattomalla tulkinnalla. Äänenavaus on mykistävä. Oop shoop lasketaan riman alitse tuomalla studioon tuttu eläinsolisti. Vieras olisi voinut jäädä käpyjä keräilemään, jolloin levyn loppu olisi saatu ryhdikkäämmäksi. Tämä on levyssä ainoa hetki, jolloin huono huumori saa yliotteen. 

Kappaleissa on aavistuksen komiikan leimaa, mutta parodiaksi ei tohdi sanoa. Huumoria ei painoteta tai tuoda tyrkyttämällä esiin, vaan kuulija saa sen itse kaivaa, mikäli välttämättä kokee sen tarpeelliseksi. Pakarockiin olisi mutkitta mahtunut Härmä rokkaa ja Rokki on poikaa tyylisiä revityksiä enemmänkin ja ensimmäisen sivun "Phil Spectoreita" olisi voinut karsia kovemmalla kädellä. Yksi tähti putoaa sen vuoksi pois. Paketti on silti eheä ja makuun pääsee vaivatta. Pakarisen tulkinta välittyy iholle ja rakastetun persoonan charmi puree. Pöhinästä levy saa heittämällä täydet tähdet!

**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)

lähde: pomus.net