The Alarm

Olin viikonloppuna mielenosoituksessa eläinten puolesta - juuri siinä rumpupatterin takana. Siinä oli hyvä kävellä, rytmin mukaan. Tulin kotiin ja rummun pärinä jäi mieleen. Innostuin.

Prapapapam prapapapam parapapa prapapa parpapa pam.

Siinä oli jotain 80-lukulaista. Lähdin ajatusleikkinä haarukoimaan eri bändejä ja tyydyin tutkimaan eri vaihtoehdoista ainoastaan Walesilaista The Alarm orkesteria.  Syynä tähän oikopolkuna se, että bändin levyjä on jäänyt maatumaan levyhyllyyn. 

The Alarm: Declaration (I.R.S 1984) , desing
& art direction Michael Boss & Simon
Adamczewski, photo Stephen Oliver

Pitkälle ei tarvinnut ponnistaa, sillä vuoden 1984 levyn Declaration a-puolen toinen biisi on enteellisesti Marching on. Tulos jäi kuitenkin laihaksi, sillä tähän biisiin ei oltu ympätty sitä itsestään selvää marssirytmiä, joka lepäsi jo biisin nimessä. Henki oli kuitenkin oikea, joten tästä oli hyvä jatkaa. 

Alarm on hieman ristiriitainen bändi. Aina ei jaksa Mike Petersin laulutyyliä, jossa mennään ääni edellä ja joka kuulostaa paikoin astmaattisen hätäiseltä. Sitten on näitä mukavia hetkiä, joissa soivat ylämaan kitarat (Where were you hiding when the storm broke?) melkein kuin skottikuninkaalla Big Countrylla konsanaan. Ei siis ihme, että Mike Peters on toiminut myös Big Countryn laulusolistina Stuart Adamsonin poismenon (k. 2001) jälkeen. 

The Alarm: Change (I.R.S 1989), photo Russel Young,
additional photo Julie Peters

Tunnelma tiivistyi aina a-puolen neljänteen kappaleeseen (Sixty eight guns), jossa äänimuisti osoittautui oikeaksi. Siellä niitä tarpeeksi samanlaisia rumpurytmejä oli joita hain. Olin tehtävän suorittanut. Muuten, rumpurähinöitä sen kummemmin huomioimatta, kappale liikkui Manic Street Preachersin ja Bryan Adamsin välimaastossa. 

Alarm kerää hienoja vertauksia ja meriittejä, mutta jokin kokonaisuudessa harottaa. Bändi jäi 80-luvulla mm. edellä mainitun Big Countryn ja vahvan, kitaravetoisen The Cultin jalkoihin. Kun Alarmilta tuli Declaration, tuli Big Countrylta Steeltown. Räkäisempi Lords Of The New Church oli kauttaaltaan mielenkiintoisempi. Alarm sekoittui tyylillään niin monen muun rock-bändin joukkoon, samalla jääden aina hieman varjoon. 

The Alarm; Strenght (I.R.S 1985), artwork Lewis Evans,
photo Kevin Cummins

Declaration on periaatteessa kelpo levy, samoin kuin vuotta myöhemmin pompsahtanut Strenght. Mike Peters jatkaa tyylilleen karheasti ja kovaa. Kitarat soivat paikoin napakasti ja biisien rakenne pysyy aisoissa. Mutta se ylimaallisuuden henki - siitä vain pääse eroon. Se henki, jonka voi kuvitella kun Bryan Adams on laulamassa Summer on 69 Helsingin Kaivopuistossa ja kaikilla on kivaa. Silloin kun on liian kivaa, menee oikeasti kaikki päin helvettiä! 

Kaikki muut tekevät kaiken paremmin kuin Alarms. Strenght (biisi) kuulostaa U2:lta. Ymmärrätte siis mitä tarkoitan. Järvessä on liikaa arvokaloja. Alarms on särki tässä porukassa. Ja siinä on ainoa koukku, johon tämä bändi tarttuu täällä levyhyllyssä. Alarm kuulostaa kuitenkin omalta. Omine pikku vikoineen. Omine hörökorvineen ja länkisäärineen ja se luo särmää. Outo asetelma, mutta näin se on nähtävä. 

The Alarm: Change (I.R.S 1989), photo Russel Young,
additional photo Julie Peters

Välillä on mukava poiketa pikkuteille, pieniin kyliin, kuunnella niiden katupölyä. 

Täytyy muistaa, että on kyse bändistä, joka edelleen keikkailee. Bändistä, joka on hengissä. Bändistä, joka on tehnyt sellaisen kaaren, että biisejä voi surutta esittää. Eye of the hurricanen (1987) Newtown Jerico voisi hyvin olla nyky U2:n levyltä. Bändi ei siis ole hitaudesta huolimatta missään vaiheessa kaatunut ja keskeyttänyt. Reilusti toistakymmentä levyä on hyvä laari ammentaa keikkasettiä!

Menestystä löytyy mm. Change -levyn (1989) avausbiisin Sold me to the river U.S. mainstream kakkospallin verran ja allmusic.com sivuston neljän tähden arviot juuri em. Declaration ja Strenght levyistä. Tähtiin on hyvä nojata.

Nyt kun näitä muutamia kiekkoja on soittanut ja kuunnellut, päällimmäinen maku on mieto. Mausteet puuttuvat. Tämä ei pysäytä, ei osu sydämeen. Jalka ei vispaa, aivot eivät saa työtä. Joskus vähempi olisi parempi, hieman yksikertaisemmin. On aika raskasta kuunnella musiikkia väkisten. Pitkälle pureskeltua purkkaa. Poskia särkee. Ei jaksa hymyillä. Tahdon pois.