Olen ollut lapsuudessa
musiikillisesti veljeni "vanki", mutta samalla myös kiitollinen moninaisesta
musiikkitarjonnasta. Veljelläni oli tapana ostella reippaalla otteella jos
jonkinnäköisiä Suomirock ”ränttätänttiä” ja Pepé Le Moko oli yksi niistä. Niin
luulin. Pepé Le Moko ei edustanut missään määrin silloista tuhdimpaa puhtaan
rockin musiikkisuuntaustani, mutta on silti jäänyt ikiajoiksi mieleen.
Tarkemmin ajatellen Pepé Le Moko oli omalla tyylitellyllä soundilla yhtä
”kapinallinen” kuin tiukemmatkin rock-bändit, mutta se tiukkuus vain oli
puristettu fiinimpään olomuotoon. Se ei silloiseen hetkeen sopinut. Jostain
syystä veljeni hankki lähes kaikki äänitteet c-kasetin muodossa. Näin kävi myös
Pepé Le Mokon kohdalla. Myöhemmin lähempänä varhaisaikuisuutta törmäsin
levylaarilla molempiin Pepé Le Mokon vinyylisiin pitkäsoittoihin, eikä kahta
sanaa kun levyt olivat kainalossa.
 |
| Pepé Le Moko: Pepé Le Moko (Lighthouse 1985), kuvaStefan Bremer |
Pepé Le Moko; Pepé Le Moko (Lighthouse, 1985)
Avauslevyn taustajoukoissa häärivät
mm. Riku Mattila ja Mika Sunqvist ja kannen on kuvannut Stefan Bremer. Pöytä on
katettu. Alku saattaa kavahduttaa, mutta ”pakollinen” nimi biisi Pepé Le Moko
on tyylikäs ja vahva kaikin puolin. Ei epäselvyyksiä. Hämyisä, elokuvallinen ja
hieman jazz-hönkäinen kappale kruunataan lopun pienellä jekulla. Rytmiikan
Villi Valtiatar ei ole hittikappale, mutta jää päähän tarttuvana ja
hyväntuulisena. Mikäli Pepé Le Mokon levy ei ole hiteillä katettu, niin näin
tasokkaat ”ei hitit” tuntuvat pitkässä juoksussa ja saavat levyyn
pitkäkestoisemman säihkeen. Seurahuoneen Miehissä ryypätään ryhdikkäästi ja
rällätään elämänilosta, vaikka teema on itsesäälipitoinen. Se on yksi
tyylikkäimmistä itsesäälikappaleista. Melodian kepeys saa Tammikuun Pojassa
vielä asteen edellisestä esityksestä hilpeyttä lisää. Loistavasti yhdistetty
big band-/jazz – melodiaa suomalaiseen tammikuiseen tarinaan ja se saa Pepé Le
Mokon soundin ainutlaatuiseksi kotimaisissa ympyröissä. Pepé Le Moko on
eittämättä näyttänyt tietä mm. Sir Elwoodin Hiljaisille Väreille ja Alin (Keba)
kaltaisille fiilistelijöille. Soundista ja sanoista löytyy aavistus myös
alkuaikojen Kauko Röyhkää, esim. tyttökaipuu kappale Sofia. Tämä kappale
tinttaa monet Röyhkänkin biisit. A-puolta ei voi kokonaan koluta reippaalla
temmolla, vaan Solo Sin Tin pudottaa tunnelmaa lähemmäksi niskan ja korvan
seutua. tyylittelyä Raisio-Kuuba akselilla – hillittyä ja hunajaista fonia.
Maltti on valttia.
 |
| Pepé Le Moko: Pepé Le Moko (Lighthouse 1985), kuva takakannesta |
Pepé Le Mokon erikoisuus on
sanoitusten jakaminen useamman kesken; tällä levyllä viisi eri henkilöä on
häärinyt kynän varressa. Hups Kaunis Tyttö (san. Rinko) on Pepé Le Moko
klassikko, myös tekstin puolesta. Tämän jälkeen ei rusopunahuulia saa mielestä.
Pähkinäpolku edustaa tie-romantiikkaa. Taas vahva esimerkki loistavasta Pepé Le
Moko biisistä, joka olisi J. Karjalaisella taii Egotripillä hitti. Pähkinäpolku
sisältää jopa harvinaisen villin kitarasoolon. Raikulitytön angsti huikaisee
tavalla jolla se tuotu esiin. Mamyn vakuuttava ääni saa uskomaan viestin ilman
turhia kirkumisia tai bändin sovituksellisia taustarähinöitä. Ja vielä on Pepé
Le Mokolla heittää peliin jotain hienoa mitä ei osaisi odottaa. Aaltoihin
sähköistää konkreettisesti tunnelman. Tyhjässä (ranta)kaupungissa puhaltaa
kylmä ja tumma soundi. Kasari kosketinsoittimet ovat vain mausteena. aaltoihin
on rohkea ja onnistunut linjanmuutos levyllä. Kaikki Unelmat on viskilasin kuivuva
pohja. Rinkon tummahkossa ja puhuttelevassa äänessä värisee totuus ja pistelevä
kaipaus. Kupla nousee kurkkuun.
Levyssä ei ole ohilyöntejä.
Nykymittapuilla soundi hieman jätättää, mutta se on pieni pahe. Levy ei ole
nostalgiaa vaan täysin työstetty toimimaan tänäkin päivänä. Levyn tunnelmaa
hioo korkeatasoinen tyylikkyys, jollaista maassamme on saanut harvoin nauttia.
Pepé Le Mokon pelin avaus on ollut vahva! Raisiolainen klassikko!
***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
 |
| Pepé Le Moko: Casbah (Lighthouse 1987 LP), kansi K. Laiho |
Pepé
Le Moko; Casbah (Lighthouse 1987)
Levyn avaus Tuhannen Humalan Sankari
ei ehkä ole kovin kärki laittaa piikkipaikalle, mutta biisinä se on jälleen
kerran mitä mainioin. Mukana oleva suuri kuoro (mm. Tuula Amberla, Matti
Inkinen, Tommi Läntinen, Ressu + 12 muuta) olisi pohjustanut kappaleelle
myöhäisempää paikkaa levyllä. Suru Asuu Täällä ja Rantakahvila kielivät
A-puolen alakuloisesta tunnelmasta. Pepé Le Mokon soundista puuttuu edelleen
kaupallinen särmä, mutta melodioissa on elämän karheutta ja vilpittömyyttä,
joita rahalla ei saa. Rantakahvilassa Antti Rädyn trumpetti soi tyrmäävästi.
Melodiat eivät ole aivan niin tuotettuja kuin esim. aikakauden listajyrillä J.
Karjalaisella, Topi Sorsakoskella (& Agents) ja Mamballa. Levyä on
kuitenkin helppo kuunnella. Pepé Le Mokon soundi on iskelmää, poppia,
viihdemusiikkia ja jazzia. Rakastutaan on pop-iskelmää hienolla
viihdepoljennolla. Taustat ovat hienot! Sanoitukset vaativat pureskelua
sopivalla märehtimisellä, eivätkä ole tyypillistä she love´s you jee jee
jee-osastoa. Kappaleet ovat hienoja pieniä tarinoita. Viini Varmaan on tarina
olettamuksesta. Hitit puuttuvat mutta taso on korkealla ja se pääsee hieman
jopa yllättämään. Jälleen yksi mainio levypuolisko Pepé Le Mokolta!
Askeleet Yöhön, Se Tavallinen Tarina
ja Janina esittelevät Pepé Le Mokon sähköisimmillään. Askeleet muistuttavat
kiusallisen paljon Dingoa. Kappaleessa on kiehtovaa terävyyttä joka antaa
herkullisen maistiaisen bändin siitä puolesta. Se Tavallinen Tarina on
iskevämpi ja sanoitus sitä kautta liian simppeli. Uskottavuus saa ensimmäistä
kertaa kolauksen – vasta 17. kappaleen jälkeen! Janinassa torvet vievät biisiä
ja rytmi löytyy sitä kautta. Heti perään sama ongelma eli rytmin nosto
tyrehdyttää tarinan kerronnan ja tekstitysosasto polkee paikallaan. Klubimainen
Casbah nostaa entisestään tempoa ja tunnelmaa. Toisaalta tuodaan elokuvamaisia
tunnelmia ja toisaalta tuodaan raakaa kitarointia pintaan. Nyt homma toimii
paremmin kun taustalla pyörii selkeämpi tarina. Pepé Le Moko on palannut omalle
polulle parin juurakon jälkeen. Kuljin Pois on simppeli levyn loppupuolen
kappale. Tyylillisesti hieman hajonneen B-puolen päättää Mamyn fiilistely Tämän
Yön. Se on kaunis sinkkuillallisen balladi, jossa foni soi kauniisti ja loppu
on säälimätön.
 |
| Pepé Le Moko: Casbah (Lighthouse 1987 LP), kuva Wende Lundsten (takakansi) |
Pepé Le Moko olisi ansainnut maineensa.
2009 julkaistu Film Noir ei huomiota kääntänyt bändin suuntaan. Miten bändin olisi
käynyt mikäli se olisi Raision sijasta ollut lähtöisin pääkaupunkiseudulta. Sir
Elwoodin Hiljaiset Värit löivät läpi vuonna 1991 julkaisemalla pitkäsoiton
Varjoissa Vapaan Maailman. Pepé Le Moko oli aavistuksen viihteellisempää ja
ehkä sen vuoksi vaikeampaa niellä. Sir Elwoodin melodia menee lähemmäksi ihoa.
Sääli joka tapauksessa kunnianhimoista Pepé Le Mokoa ajatellen.
**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Katuvalon kelmeä valo
valaisee sen verran että näen taxi-aseman tarkkaan ladotun punatiilisen seinän.
Keltaisia lyhtyjä ei näy. Olen kylmissäni ja niskaan ei mahtuisi enempää vettä.
Ilta on ollut menestys, ei ole tarvinnut vaihtaa kuulumisia tai ajatuksia
kenenkään kanssa. En ole puhunut säästä tai huulipunan tummuudesta… piittaamattomista
poikaystävistä. Juomani olen saanut eilisen perusteella. Ehkä huomenna olen
sosiaalinen tai muuten vain onnekas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti