Vuonna 1995 Apulannan tinkimätön
biisi Mitä kuuluu, EP:ltä Hajonnut ei jättänyt allekirjoittanutta kylmäksi. Vuota myöhemmin (-96) tuli myös
klassikoksi luettava Anna mulle piiskaa. Siitäkin jo kulunut liki 20 vuotta.
Siinä missä Heinola on jäänyt minulle tuntemattomaksi, on Apulantakin. Bändi on toki
radion kautta tuttu, mutta oma levyhylly on vain niiannut muutamasta
singlestä. Nyt nekin on jatkojalostettu kiertoon.
Sain käsiini Apulannan Apulanta
levyn, vuodelta 2002, jossa bändi on levyttänyt englanniksi. On siis selvä,
ettei Apulanta ole suomeksi juurikaan viehättänyt ja sen vuoksi suurella
mielenkiinnolla kokeilen kielen vaihtoa. Haluaisin saada oman Apulanta
tasapainoni kuntoon, sillä arvostan bändin edesottamuksia. Tinkimättömiä
puurtajia pikku penteleet.
Apulannan Apulanta (engl) on bändin
toinen vieraskielinen pitkäsoitto. Vuotta myöhemmin on ilmestynyt Viper Spank (Levy-yhtiö)
niminen levy.
Circles humisee
mehukkaalla,täydellä hedelmälihalla ja hyvällä kertosäkeellä. Pienet
kikanpoikaset nostavat päätänsä, mutta eivät pääse varastamaan biisiä. Loppu
lasketellaan Nirvanan hikivanassa. Tulvaporttien aukaisua saa odotella Hell
Yeah kappaleeseen, jossa pikku hiljaa hörpit vettä ja lopulta pinnan jännite
pettää ja vajoat melodioiden alle. Se tapahtuu väistämättä. Kielen vaihto tuo
uusia näkökulmia, mutta aina ne eivät mairittele, sillä mm. Within, Incomplete
ja Hours ovat silkkaa Rasmusta. Wirtanen taittaa Heinola-englannin letkeästi,
eikä siitä tarvitse olla huolissaan, mutta kun ajoittain bändi kuulostaa
merenrantamusiikilta. Toinen tykkää piiskasta ja toinen tyttärestä; Snakes on
korville silkkaa bossanovaa kun Apulanta lakoaa romanttiseksi. Biisi värehtii
Andy McCoyn ja Serge Gainsbourgin jalanjälkiä. Herkkää, niin herkkää.Bring Me
Down pitää pintansa asenteell ja kertsillä, mutta saa siipeensä levyn
heikoimmalla ääntämisellä. Kuin veitsi kyljessä listalta löytyy Falling joka ei
ole se Rasmus rällätys. Tällä vakaahenkisyydellä ei Rasmus Fallingia
tulkittaisikaan. Human Desert kattaa pitopöydän raikkaalla esillepanolla.
Kojoottikitara on kaunis lisä Apulannan punk/rock perusvireeseen. Englanniksi
bändin sävyt yllättävät ja tässä tapauksessa hyvällä tavalla, eikä nenille ole
juurikaan hyppijöitä. Liekö mielikuva ottanut vallan, mutta Twin Peaksin alkua
olisi kuunnellut pelkästään melodisena pidempäänkin. Kuten aiemmin tällä
levyllä, Apulanta pelottaa. Läpi kuuluu elämän voimattomuus, ahdistus ja
todellisuus jota vastaan ei yksinkertaisesti aina pärjää.
Kokonaisuus
ei ole eheä, mutta se on jämäkkä kuin tervattu vene. Naavan pilkkeet
töpsöttävät viottuneiden lautojen välistä ja airot kirskahtavat kipua. Meno on
vakaata, mutta myös pohjakosketuksia otetaan. Osumat ovat silti melko hentoja.
Lautturi hamuaa venettä, mutta vielä se ei sitä saa. Bändillä on sanottavaa.
Liian nuoria luopumaan. Ilman Apulantaa emme tuppaa tulemaan toimeen, on kieli
mikä hyvänsä.
**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Lähteet:
www.apulanta.fi
wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti