Julian Cope - murheenkryyni. Olen hyvästelemässä Julian Copen. En aseta häntä täydelliseen ja lopulliseen pannaan, mutta teen tilaa levyhyllyyn. Miksi? On aika pohtia etääntyvää suhdettani Julian Copeen. Hänen johtamansa postpunk orkesteri The Teardrop Explodes jäi alunperin jo pimentoon, enkä ole siihen musiikkiin tutustunut kuin kokoelmalevyn Floored Genius the best of JULIAN COPE and THE TEARDROPS EXPLODES 1979-91 yhteydessä. Orkesteri toimi vuosina 1978-82. Kappaleet kuten Reward, Treason, Bouncing babies ja Passionate friend ovat mukavan eteenpäin vieviä, reippaita ralleja ja The great dominions leviää kuin usva.Ennen tämän kokoelmalevyn hankintaa oli Cope tuttu mm. kappaleista World shut your mouth ja Trampoline. World shut your mouth oli hyllyssä EP vinyylinä. My nation underground pitkäsoitto oli c-kasettina, mutta se ei juurikaan soittokertoja saanut. Hälytyskellot eivät silti soineet. Osasin poimia vain Julian Copen outoudesta hyvät puolet, enkä nähnyt kokonaisuutta, joka pikkuhiljaa ärsytti enemmän ja enemmän. Samoin kävi LP levyn Tried kanssa.
Meni jokin tovi ja Copelta ilmestyi hitti singleksi tituleerattu Try try try. Sekin simppeli, hieno rock kappale kivalla melodialla ja rapeilla kitaroilla. Letkeä ja hyväntuulinen. Kävin Tampereella ja tuliaisiksi piti saada pari levyä. Toinen valinta oli Radiopuhelimien K.O. vinyylinä ja toinen Julian Copen CD 20 mothers, jossa tuo em. Try try try biisikin on. Näin jälkikäteen karkeasti sanottuna on levyn parhaat hetket jääneet junamatkaan, sillä levyn kansiratkaisu oli mielenkiintoinen. Etukannen kuvassa on loogisesti 20 naista, äitiä ja sisäaukeamalla on mukaan päässyt myös heidän perheenjäseniä. Ratkaisu on empaattisen mukava. Kannet eivät ole perinteisesti avattavat, vaan levy pahveineen on vedettävä pois muovikotelosta. Kotelo ovat muutamia millejä tavanomaisia suurempi ja näin törröttää hyllyssä muiden levyjen keskellä ja mikäli levyhylly on jämpi, ei levy mahdu hyllyyn.
Tuli itse äänitteen vuoro ja kuuntelin sitä sen suurempia hurmoksia saamatta. "Ok, ei tuomita heti", ajattelin. Levyillä on etsikkoaikansa eli annetaan ajan hampaan purra. Jostain syystä olin halunnut pitää levystä, mutta ainoastaan 5-6 kappaletta nousi ajan saatossa selkeästi esille. I wanderer lonely as a cloud on Ihmemaa Oz henkinen seikkailu, sekoitettuna hidastetulla Mikki Hiiri mätäs hyppelyllä. Hyväntuulinen trippi. Hieman samaa maata on myös kappale Stone circles´n´you, mutta nyt kierrettä on hieman enemmän. Tässä tilanteessa tuskin kokonaisesta kappaleesta voidaan puhua, sillä kestoa on vain 1:49, mikä saa sen tuntumaan lähinnä mainosmusiikilta. Veikeä kuitenkin. Queen / Mother ja I´m your daddy ovat maltillisia, kuin punamullan keitto ja kauha pysyykin mukavasti hanskassa. Kokkina häärivä Cope saa kappaleisiin raittiin hönkäyksen. Reippaampaa tempoa edustaa pikkuravinen Senile get, jonka melodia on täynnä pieniä jalkoja joihin ei voi olla kompastumatta. Mehut ja piparit on katettu nurmikon toiseen päähän. Road of dreams hakee henkisesti korkealta vauhtiansa, yltäen ylvääseen lopputulokseen. Kappale on ennalta-arvattavissa, mutta meno on kuin hevosvankkureissa Krakowan kaduilla. Mukavaa.
Siinä hyvät tunteet kahdestakymmenestä äidistä. Loppu levystä on liian outoa tai muuten ei käy yhteen musiikki mieltymysten kanssa. Vakavin ongelma minun ja Julian Copen välillä lienee tuo outous, joka ei tartu. Sinänsä hieno kappale saatetaan rikkoa ihmeellisellä juonikäänteellä ja hatusta tempaistulla melodialla. 7 highway to the sunin alku on äärimmäisen kiehtova ja jännitys on käsin kosketeltavissa, kuin ajaisi tuntematonta kapeaa tietä pimeällä. Äänimaisema kiehtoo, mutta rengas hankaa jonnekin. Tankkauksen jälkeen sytytät elämäsi ensimmäisen tupakan ja päänsärky alkaa. Kappaleen loppuajan vastaantulevien autojen ajovalot häikäisevät, etkä näe että olet menossa väärään suuntaan. By the light of the silburu moon on anarkistisella kakkupohjalla leivottu torttu, mutta kerma on mennyt vanhaksi ja aiheuttaa ruuansulatus ongelmia. Vääntää vääntää. Vatsaan sattuu ja tulee kiire. Pilalle menivät nämä pileet. Näitä esimerkkejä tulee vastaan liiaksi. Liian usein huomaa lopulta pettyneensä.
Julian Copen ääni on toinen tekijä ja pahimmillaan se on raivostuttava kuin majavan poikanen, enkä pääse siitä yli. Jopa se "hittisingle" Try try try soi nopeasti puhki ja kaikessa hienoudessaan tulee tiensä päähän. Yritin yritin, mutta näin kävi. Lopulta ajauduin siihen pisteeseen, että kaikki Julian Copen jutut alkoivat ärsyttämään. Mahdollisuus olisi ollut vielä laittaa levyjä naftaliiniin ja antaa edelleen ajan vaikuttaa; välillä asiat ja esineet ruostuvat kauniisti. Tuli kuitenkin aika kierrättää. My nation underground sai kyytiä jo aikoja sitten ja pikkuhiljaa sitä seurasivat muut äänitteet. Nyt korjaan tuhkatkin pesästä.
Monen kuukauden jälkeen avaan tuuletusikkunan. Kuivat tiivisteen riekaleet rapsahtavat lattialle. Koi pakenee saumoista. Ulkona on meteli, kakofonia, saaste äänenä. Aaltoina se iskee kasvoille. Ohi rahisevat autot pyörittävät metallista sirinää. Nasta jauhaa kuivaa pikipintaa. Tukehdun kaikkeen. Olen lukenut keväästä aivan muuta.
 |
| Julian Cope: 20 mothers (echo), 1995. Kuvat Jill Furmanovsky, suunnitelu Bruce & Mark, desing by Green ink. |
Tuli itse äänitteen vuoro ja kuuntelin sitä sen suurempia hurmoksia saamatta. "Ok, ei tuomita heti", ajattelin. Levyillä on etsikkoaikansa eli annetaan ajan hampaan purra. Jostain syystä olin halunnut pitää levystä, mutta ainoastaan 5-6 kappaletta nousi ajan saatossa selkeästi esille. I wanderer lonely as a cloud on Ihmemaa Oz henkinen seikkailu, sekoitettuna hidastetulla Mikki Hiiri mätäs hyppelyllä. Hyväntuulinen trippi. Hieman samaa maata on myös kappale Stone circles´n´you, mutta nyt kierrettä on hieman enemmän. Tässä tilanteessa tuskin kokonaisesta kappaleesta voidaan puhua, sillä kestoa on vain 1:49, mikä saa sen tuntumaan lähinnä mainosmusiikilta. Veikeä kuitenkin. Queen / Mother ja I´m your daddy ovat maltillisia, kuin punamullan keitto ja kauha pysyykin mukavasti hanskassa. Kokkina häärivä Cope saa kappaleisiin raittiin hönkäyksen. Reippaampaa tempoa edustaa pikkuravinen Senile get, jonka melodia on täynnä pieniä jalkoja joihin ei voi olla kompastumatta. Mehut ja piparit on katettu nurmikon toiseen päähän. Road of dreams hakee henkisesti korkealta vauhtiansa, yltäen ylvääseen lopputulokseen. Kappale on ennalta-arvattavissa, mutta meno on kuin hevosvankkureissa Krakowan kaduilla. Mukavaa.
 |
| Julian Cope: 20 mothers (echo), 1995. Kuvat Jill Furmanovsky, suunnitelu Bruce & Mark, desing by Green ink |
Siinä hyvät tunteet kahdestakymmenestä äidistä. Loppu levystä on liian outoa tai muuten ei käy yhteen musiikki mieltymysten kanssa. Vakavin ongelma minun ja Julian Copen välillä lienee tuo outous, joka ei tartu. Sinänsä hieno kappale saatetaan rikkoa ihmeellisellä juonikäänteellä ja hatusta tempaistulla melodialla. 7 highway to the sunin alku on äärimmäisen kiehtova ja jännitys on käsin kosketeltavissa, kuin ajaisi tuntematonta kapeaa tietä pimeällä. Äänimaisema kiehtoo, mutta rengas hankaa jonnekin. Tankkauksen jälkeen sytytät elämäsi ensimmäisen tupakan ja päänsärky alkaa. Kappaleen loppuajan vastaantulevien autojen ajovalot häikäisevät, etkä näe että olet menossa väärään suuntaan. By the light of the silburu moon on anarkistisella kakkupohjalla leivottu torttu, mutta kerma on mennyt vanhaksi ja aiheuttaa ruuansulatus ongelmia. Vääntää vääntää. Vatsaan sattuu ja tulee kiire. Pilalle menivät nämä pileet. Näitä esimerkkejä tulee vastaan liiaksi. Liian usein huomaa lopulta pettyneensä.
Julian Copen ääni on toinen tekijä ja pahimmillaan se on raivostuttava kuin majavan poikanen, enkä pääse siitä yli. Jopa se "hittisingle" Try try try soi nopeasti puhki ja kaikessa hienoudessaan tulee tiensä päähän. Yritin yritin, mutta näin kävi. Lopulta ajauduin siihen pisteeseen, että kaikki Julian Copen jutut alkoivat ärsyttämään. Mahdollisuus olisi ollut vielä laittaa levyjä naftaliiniin ja antaa edelleen ajan vaikuttaa; välillä asiat ja esineet ruostuvat kauniisti. Tuli kuitenkin aika kierrättää. My nation underground sai kyytiä jo aikoja sitten ja pikkuhiljaa sitä seurasivat muut äänitteet. Nyt korjaan tuhkatkin pesästä.
Muutamien hienojen kappaleiden lisäksi on suuri ilo ollut tutustua Julian Copen musiikkiin. Persoonallisella tyylillään on Cope poikennut valtavirrasta, koetellut rajojani ja näin tuonut jotain uutta musiikkikenttääni. Ilon ja tuskan kyyneleitä; tunteita joka tapauksessa.
Floored Genius the best of JULIAN COPE
and THE TEARDROPS EXPLODES 1979-91 ** - tähteä
20 mothers * -tähti
(asteikko 1- 3 tähteä)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti