Lou Reed photo: James Hamilton |
On lokakuun tummanpuhuva ilta, kun YLE:n teksti TV uutisoi Lou Reedin poismenosta. Uutinen tulee puskan takaa, vaikka Reedin terveysongelmista on ollut puhetta. Suru on välittömästi läsnä. Mielessä alkaa pyörimään klassikkokappaleet ja Lou Reedin tunnistettava, lempeän rouhea New York-ääni. Kaikki mikä on kaunista saa surun vaipan ylleen. It´s such a perfect day... kävelen muistoissani puistossa. Lähin hetki Lou Reedin kanssa oli Tampere talon konsertti 2005. Konsertti oli mestarillinen! Mies t-paidassa. Lou Reed naulasi meidät penkkeihin. Olin onnellinen ja tulen aina olemaan onnellinen Lou Reedin musiikista. Kaivoin pientä levyhyllyäni ja löysin sieltä Lou Reedin ja John Calen yhteistuotannon vuodelta 1990, Songs for Drella. Levy on jonkinnäköinen musiikillinen katsaus Andy Warhollin elämästä. Warhollin elämä on jaettu kappaleisiin, teemalevy joka kertoo ihmissuhteista. Syntymä, koulu, kuolema. Reed tulkitsee 10 ja Cale viisi kappaletta. Laitoin levyn pyörimään ja menin pitkäkseni.
Lou Reed & John Cale: Songs for Drella (Sire/Warner Bros, 1990)
Smalltown kertoo kasvamisesta pienessä kaupungissa. Kiehtovinta on kuulla Lou Reed sellaisena, jona hänet haluaa kuulla. Reedin ääni on kaunis, persoonallinen ja aavistuksen uhmainen. Hieman kärttyisä. Ja toisaalta kappaleessa Open House, jonka Reed tulkitsee pehmeällä ja hieman haavoittuvalla äänellä. Kappaleet ovat äärimmäisen kauniita, herkkiä. Sormin kosketeltavia, vilpittömiä. Arkielämän joululauluja. John Cale pitää omilla tulkinnoillaa levyn laadukasta janaa katkeamattomana, kuten kappale Style it Takes todistaa. Work esittelee reippaan Lou Reedin. Terävää sähkökitaraa ja puhemaista laulua. Vakuuttavaa. Sähkökitara tuo mieleen vain ja ainoastaan New Yorkin. Ei Toijalaa, Tukholmaa tai Tamperetta. Se on mielikuva josta olen aina nauttinut. Starlight on reipas ja leikkisä; ryhdikäs ja rosoinen. John Calen tulkitsema Faces and Names hiipii kuin Mobyn musiikki.
Lou Reedin ja John Calen yhteistyö lienee selvimmin Images kappaleessa. Reed ei ole niin alkukantainen. Kappaleessa on enemmän pehmeyttä ja säveltä. Tasapeli. I Believe kulkee kuin Sinkkuelämää TV-sarja, mutta ilman näyttelijöitä. Raikas kuin tuoremehu. Sanoitukset ovat täynnä elämää, kuten kappaleet Slip Away ja Nobody But You. Tosiasioiden keskellä kappaleet ovat äärimmäisen herkkiä ja esitystapa tukee niitä. Levyn kulkuun ja kokonaisuuteen vaikuttaa selvästi rinnalla kulkeva tarina ja se tekee Song for Drellasta eheän. On alku ja loppu. Vaikka levyn piti olla kokonaisuus, johon ei kajota, poimittiin Nobody But You singlekappaleeksi. A Dream on unenomainen puhekappale, jonka äärelle ilman lopun kitamörähdyksiä olisi helppo nukahtaa. Tämä on ainoa kappale jonka sanat on jätetty sisäpussista pois. Levyn lopettaa Lou Reedin tulkitsema Hello It´s Me. "Andy it´s me, haven´t see you in a while", laulaa Reed. "Hello it´s me - goodnight Andy...goodbye, Andy".
Lou Reed / John Cale: Song for Drella (Sire/Warner Bros 1990) Art direction & Desing: Tom Recchion and Sylvia Reed |
Ilman tätä herkkää ajankohtaakin on levy koskettava. Se ei ole tavallinen, normaali kappale per kappale-levy, vaan hyvin henkilökohtainen musiikin muotoon muutettu muisto. Lou Reedin poismeno ei vaikuta levyn saamaan kolmeen tähteen, sillä levy edustaa juuri sitä Lou Reediä, jona hänet halutaan muistaa. Eikä John Cale pilaa sitä.
***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
On hieno päivä lähteä puistoon kävelemään. Aamun kosteus tuo esiin puiden tummat rungot. Lehdet kahisevat jaloissa. Nostan kaulusta kiipeävältä kylmältä ja kaivon kansi kolaa kaupungissa. Asvaltti on tummaa kuin mustavalkea valokuva. Talojen ruskeiksi rapatuissa seinissä näkyy valuva vesi. Sumu tiivistyy kulmakarvoihin. "Mennään kahville. Tiedän mukavan pienen kahvilan, jossa on tummat pyöreät päydät ja natisevat tuolit".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti