Frankie Goes To Hollywoodin (1980-87, 2004-07) debyytti-LP Welcome To The Pleasuredome (ZTT, 1984) on kova luu. Levy on ennen kaikkea kokonaisuus, joka nivoutuu yhteen liki teatraalisin elkein. Hienot kappaleet ( Relax, Two Tribes, The Power Of Love...), joiden välissä outoja siirtymiä ja keon kuninkaana Holly Johnsonin kieltämättä erikoinen ääni, josta ei osaa päättää pitääkö siitä vai ei. Se on levy, jonka bändi tekee urallaan vain kerran. Holly Johnson oli solistina vuodet 1980-87, kun taas Ryan Molley hoiti homman 2004-07.
Frankie Goes To Hollywoodin uraan mahtui vielä toinenkin levy; Liverpool (1986). Jos Welcome To The Pleasuredome oli britti albumi-listan kärjessä, saavutti Liverpool "vasta" viidennen sijan. Pleasuredomilta Two Tribes oli dance music-listan kolmonen, kun Liverpoolin Rage Hard vasta sijalla 42. Autosta oli kori ruostunut.
Tietämättä ja välittämättä näistä tiukoista faktoista, on Liverpool ollut yksi pisimpään "ostoslistallani" ollut levy. Miksi se ylipäätään listalla on, en osaa selittää. Ainoa järkevä johtolanka on yhdistää sen tuohon ensimmäiseen vaikutuksen tekevään Welcome To The Pleasuredome-levyyn.
C-kasetti versio Welcome To The Pleasuredomesta ei mahdollistanut eri kappaleiden hakua, vaan levystä muodostui matka. Se oli kuin musiikkisatu läpi vehreän viidakon.
Äiti-tytär-dilemma kuitenkin toteutui viime jouluna, kun käärön alta löytyi Frankie Goes To Hollywoodin vinyyli-LP Liverpool. Ilman vihjeitä, ilman toiveita. Kauan odotettu, kauan kaivattu ja kauan kiinnostanut levy oli siinä.
Frankie Goes To Hollywood: Liverpool (ZTT, 1986)
Warriors Of The Wasteland päättää sen viidakkoseikkailun, jossa bändi teki matkaa ensimmäisen levyn kohdalla. Tehdasmetelimäinen melodia tekee kaikesta lopun. Metsä on kaatunut. Suurella volyymilla ja egolla toivotaan kaiken uppoavan maksavaan yleisöön. Muutamalla perinteisellä Frankie jekulla vaihdetaan riviä Wastelandista "tanssi-hitti" Rage Hardiin. Väkinäistä vääntöä 80-luvun perusmelodialla. Vain kunnon foni puuttuu. Kaukana kavala Welcome To The Pleasuredome. Puuduttaa. Onko bändin oltava orjallinen ja jatkettava siitä mihin se pari vuotta sitten jäi? Ei, mutta ensimmäisen levyn leimasta on silti vaikea päästä eroon. Kill The Pain jatkaa ongelmaa. Kunnon rytmiä ei tahdo löytyä. Yllätyksettömyys paistaa. Edelleen alustaa paikataan suurella massalla; kaikkea ja paljon. Liikaa käynyttä kermaa. Näin tuotettu agressiivinen soundi ei sovi Frankie Goes To Hollywoodille, vaikka sillä pedattaisiin hienoa live-showta lavalle. Maximum Joy on aavistuksen selkeälinjaisempi, jossa sähköbongot ja muut hiluvitkuttimet soseutetaan sattumiksi. Toteutus kuitenkin tyrehtyy pelkäksi jatkumoksi ja jää ilmaan polkemaan.
A-puolen kuuntelun jälkeen jää tyhjä olo. Matkaa on taitettu, eikä oikein mitään ole kuultu. Kone lupaa, mutta ei anna. Korjaako b-puoli ja jos korjaa, niin miten? Onko se edes mahdollista!?
Watching The Wildlife on (euro)popahtava ja heittää paksumman kerroksen multaa jo maatuvan Frankien päälle. Kappale kaipaisi suurempia kaaria, mutta tällä poppauksella se jää hengetömäksi pakkotuotteeksi, jossa melodia on teennäinen. Lunar Barin pintaan nostettu poljekas melodia ja Holly Johnsonin kaivokaiku pelastavat totaaliselta katastrofilta. Kappaleen ratkaisut tuovat väistämättä mieleen Ghostbusters-elokuvan! Sitä mielleyhtymää tuskin bändi sulattaisi? Lunar Barin ja For Heaven`s Saken taitos antaa kuitenkin häivähdyksen siitä Frankie Goes To Hollywoodista johon niin moni on ihastunut. Hymy herahtaa välittömästi kasvoille ja kertoo sen, mistä tämä Hollywood on perinpohjin tunnettu ja rakastettu. Nyt melodia kiertää ja koukuttaa, teatraalisuus nostaa päätään. Scifi-jazz-klubi-musiikki kohtaavat ja sulautuvat. Lopputulos on raikas ja räikeä - universaali ja ajaton. Levyn slovari loppu on kaunis - kuin koulun limppari-discossa, jolloin sai rauhassa yksin summata illan saldon. Is Anybody Out There on kappaleena kaunis.
Olen hämilläni. Alun kankeuden ja nuivan vastaanoton jälkeen huomaan silti pitäväni levystä!? En kaivannut toista Welcome To The Pleasuredomea, vaikka kaipasin niitä elementtejä. Niitä oli nytkin, vaikkakin vähemmän, mutta se tuntuu riittävän. Yksittäisinä kappaleina levy on miltei mitäänsanomaton, mutta polkuna, tienä, se antaa kelvollisen pohjan ja samalla huomaan että jälleen on kyseessä ykköslevyn veroinen kokonainen paketti. On sekava alku ja seesteinen loppu. Tunteen on pakko johtua Frankie Goes To Hollywoodin perussoundista, joka pitkälti roikkuu Holly Johnsonin äänen varassa. Varauksetta en kuitenkaan pakettia hyväksy, sillä kyvyt on esitelty ensimmäisellä levyllä. Raaka peli, samaa nerokasta henkeä ei tavoitettu.
 |
| Frankie Goes To Hollywood; Liverpool (ZTT, 1986), desing by Accident,photo by Anton Corbijn |
Frankie Goes To Hollywoodin uraan mahtui vielä toinenkin levy; Liverpool (1986). Jos Welcome To The Pleasuredome oli britti albumi-listan kärjessä, saavutti Liverpool "vasta" viidennen sijan. Pleasuredomilta Two Tribes oli dance music-listan kolmonen, kun Liverpoolin Rage Hard vasta sijalla 42. Autosta oli kori ruostunut.
Tietämättä ja välittämättä näistä tiukoista faktoista, on Liverpool ollut yksi pisimpään "ostoslistallani" ollut levy. Miksi se ylipäätään listalla on, en osaa selittää. Ainoa järkevä johtolanka on yhdistää sen tuohon ensimmäiseen vaikutuksen tekevään Welcome To The Pleasuredome-levyyn.
C-kasetti versio Welcome To The Pleasuredomesta ei mahdollistanut eri kappaleiden hakua, vaan levystä muodostui matka. Se oli kuin musiikkisatu läpi vehreän viidakon.
Äiti-tytär-dilemma kuitenkin toteutui viime jouluna, kun käärön alta löytyi Frankie Goes To Hollywoodin vinyyli-LP Liverpool. Ilman vihjeitä, ilman toiveita. Kauan odotettu, kauan kaivattu ja kauan kiinnostanut levy oli siinä.
 |
| Frankie Goes To Hollywood; Liverpool (ZTT, 1986), desing by Accident, photo by Anton Corbijn |
Warriors Of The Wasteland päättää sen viidakkoseikkailun, jossa bändi teki matkaa ensimmäisen levyn kohdalla. Tehdasmetelimäinen melodia tekee kaikesta lopun. Metsä on kaatunut. Suurella volyymilla ja egolla toivotaan kaiken uppoavan maksavaan yleisöön. Muutamalla perinteisellä Frankie jekulla vaihdetaan riviä Wastelandista "tanssi-hitti" Rage Hardiin. Väkinäistä vääntöä 80-luvun perusmelodialla. Vain kunnon foni puuttuu. Kaukana kavala Welcome To The Pleasuredome. Puuduttaa. Onko bändin oltava orjallinen ja jatkettava siitä mihin se pari vuotta sitten jäi? Ei, mutta ensimmäisen levyn leimasta on silti vaikea päästä eroon. Kill The Pain jatkaa ongelmaa. Kunnon rytmiä ei tahdo löytyä. Yllätyksettömyys paistaa. Edelleen alustaa paikataan suurella massalla; kaikkea ja paljon. Liikaa käynyttä kermaa. Näin tuotettu agressiivinen soundi ei sovi Frankie Goes To Hollywoodille, vaikka sillä pedattaisiin hienoa live-showta lavalle. Maximum Joy on aavistuksen selkeälinjaisempi, jossa sähköbongot ja muut hiluvitkuttimet soseutetaan sattumiksi. Toteutus kuitenkin tyrehtyy pelkäksi jatkumoksi ja jää ilmaan polkemaan.
A-puolen kuuntelun jälkeen jää tyhjä olo. Matkaa on taitettu, eikä oikein mitään ole kuultu. Kone lupaa, mutta ei anna. Korjaako b-puoli ja jos korjaa, niin miten? Onko se edes mahdollista!?
Watching The Wildlife on (euro)popahtava ja heittää paksumman kerroksen multaa jo maatuvan Frankien päälle. Kappale kaipaisi suurempia kaaria, mutta tällä poppauksella se jää hengetömäksi pakkotuotteeksi, jossa melodia on teennäinen. Lunar Barin pintaan nostettu poljekas melodia ja Holly Johnsonin kaivokaiku pelastavat totaaliselta katastrofilta. Kappaleen ratkaisut tuovat väistämättä mieleen Ghostbusters-elokuvan! Sitä mielleyhtymää tuskin bändi sulattaisi? Lunar Barin ja For Heaven`s Saken taitos antaa kuitenkin häivähdyksen siitä Frankie Goes To Hollywoodista johon niin moni on ihastunut. Hymy herahtaa välittömästi kasvoille ja kertoo sen, mistä tämä Hollywood on perinpohjin tunnettu ja rakastettu. Nyt melodia kiertää ja koukuttaa, teatraalisuus nostaa päätään. Scifi-jazz-klubi-musiikki kohtaavat ja sulautuvat. Lopputulos on raikas ja räikeä - universaali ja ajaton. Levyn slovari loppu on kaunis - kuin koulun limppari-discossa, jolloin sai rauhassa yksin summata illan saldon. Is Anybody Out There on kappaleena kaunis.
Olen hämilläni. Alun kankeuden ja nuivan vastaanoton jälkeen huomaan silti pitäväni levystä!? En kaivannut toista Welcome To The Pleasuredomea, vaikka kaipasin niitä elementtejä. Niitä oli nytkin, vaikkakin vähemmän, mutta se tuntuu riittävän. Yksittäisinä kappaleina levy on miltei mitäänsanomaton, mutta polkuna, tienä, se antaa kelvollisen pohjan ja samalla huomaan että jälleen on kyseessä ykköslevyn veroinen kokonainen paketti. On sekava alku ja seesteinen loppu. Tunteen on pakko johtua Frankie Goes To Hollywoodin perussoundista, joka pitkälti roikkuu Holly Johnsonin äänen varassa. Varauksetta en kuitenkaan pakettia hyväksy, sillä kyvyt on esitelty ensimmäisellä levyllä. Raaka peli, samaa nerokasta henkeä ei tavoitettu.
**-tähteä
(asteikko 1 - 3 tähteä)
Lähteet:
allmusic.com
wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti