sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Nypykät: Kanuunaralli (1991 Poko records LP)

Nypykät: Kanuunaralli (1991 Poko records LP),
kuvat Tuija Hurri
Parikymppisenä nuorena jolppina menin töihin ja pääsin porukkaan sen verran mukavasti sisälle, että syntymäpäivälahjaksi antoivat märkäkorvalle LP-levyn. Se oli hieno ele, varsinkin kun lahjana oli vinyylilevy.

 Lahjaksi saaduissa levyissä on aina se sama erheen mahdollisuus, kuin dia-kuvien näytössä vieraille. Toisten todellista makua on lähes mahdoton tietää. Lahjaksi sain heinolalaisen rockfolk-bändi Nypyköiden LP:n Kanuunaralli. Se miksi juuri tämä levy tuli, en tiedä. Muistaakseni en edes diggaillut esim. orkesterin kovaa hittibiisiä Lastenlaulu, joka muistetaan siitä mitä Venäjän maa toi lapsille (vanhoja mummoja) tai Ruotsin maa (kauniin kuninkaan). Suomi soi lapsille puhuvan kissan. Mutta Venäjän maa, toi lapsille... jne...


Ehkä olen näyttänyt vihreää valoa Lapinlahden Linnuille, Juliet Jonesin Sydämelle tai The Poguesille, jotka ovat liki sielunkavereita Nypyköille ja siitä sofistikoituneet työkaverit ovat rohkeneet hankkia Kanuunarallin. En tiedä. 

Hyvä, että hankkivat, sillä levy istuu musiikillisen elämänkaareen loistavasti. Biiseistä on poimittavissa upeita sanoituksia, asennetta, kansanmusiikkia ja raikulimaisia ralleja. 

"Sinun hymysi on tarttuvaa, 
siihen sairastuu mielellään, 
se on taudeista parhain, 
sitä odottaa aina vesi kielellään."

-salaisuus-


Nypykät: Kanuunaralli (1991 Poko records LP), kuvat Tuija Hurri


Orkesterin saumattomuus on helposti selitettävissä sillä, että porukka koostui teatteriryhmästä - toisaalta suuret taiteilijasielut kuolivat kimpasssa hapen puutteeseen ja bändin jäsenten välit tulehtuivat lopulta niin pahasti, että loppu tuli. Osa porukasta perusti myöhemmin yhtyeen Tupakan ystävät. 

Välejä tulehdutti varmasti myös levy-yhtiön kitsastelu ja luotto bändin tulevaisuudesta - yhtiö ei uskonut sen materiaalin kantavat pidemmälle. Se on ollut erhe. Lapinlahden Linnut rakensivat itsestään liki kansallisen suuryhtiön ja esim. musiikillinen serkku Freud, Marx, Engels & Jung tuotti kymmenkunta LP:tä. Lauri Tähkä ja Elonkorjuu liikutteli porukoita pienissä massoissa, kunnes lopulta jakautui jatkamaan omissa porukoissaan. Tuskin Nypykät kuitenkaan aikaansa edellä olivat.




Olisinko sittenkin antanut työkavereille liian huurteisen mielikuvan itsestäni, sillä pääosin Markku Palmusen käsialaa olevissa biiseissä liki joka toinen lause on kosteampi kuin kuohuva lasin pohja. Näin ei nykyään ole, vaan I-olut tölkkikin tyhjenee hitaasti ja hartaasti ja mielummin maukkaan ruuan kanssa. Se ei Nypyköiden biisien arvostusta alenna. Elo, ilo ja silmän pilke nousevat kasvoille.

Kanuunaralli on roisi, se on mehukas ja kostea. Se on uppotukki. Se on kuin vastarypytetty piirakka. Lämmin ja karvainen. Se on aamun ensimmäinen hönkäys ravintola-illan jälkeen. Levyssä on hengästyttävä vauhti - rytmihäiriö jää varjoksi. Elämää ei murehdita, ei ehditä. Kanuunaralli on kylän viimeinen keskikaljakuppila - täynnä hyväntuulisia ihmisiä ja kohtaloita. Kanuuralli ei lyö, se syleilee ja suutelee.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2018

Pulp: Different class (1995 Island records LP)

Pulp: Different class (1995 Island records LP),
Blue Source sleeve, concept by Pulp, photo
Donald Milde and Rankin
Kun Benjamin Ingrosso voitti ansaitusti Ruotsin Melodifestivalenin 2018, ajattelin sen kunniaksi tonkia levyhyllyä etsien mielenkiintoista äänitettä länsi naapurin puolelta, mutta kun päivällä luin vanhasta Hesarista (Helsingin Sanomat), kuinka championshipin joukkue Middlesboroughin (jalkapallo) kannattajat matkustivat viidennen tason joukkueen Hartlepoolin otteluun, pelastaakseen joukkueen ajautumasta selvitystilaan. Avunanto juontuu vuoden 1986 tapahtumiin, jolloin Hartlepool pelasti konkurssikypsän Middlesboroughin antamalla heidän pelata ottelunsa omalla stadionilla ilmaiseksi. Näin hellyin tutkimaan levyjä brittein saarten näkövinkkelistä, vaikka Benjamin Ingrosson kappale pirteydessään pelasti sen mihin suomen viisusählinki oli koko homman saanut valumaan. What a donkey bridge!


Different class on täynnä tuoretta aknea, se on viatonta nuoruutta ja meren rannalla koettua rockfestivaalia. Different class kiteytyy juuri tuohon Ruisrockin keikkaan vuodelta 1996. Disco 2000 biisiä kovempaa avausta ei juurikaan voi olla. Se räjäytti ja se räjähdys tuntuu yhä edelleen. 

Harvakseltaan olen levyä kuunnellut ja nyt kun se tuolla taustalla soi, ihmettelen sitä. Moni levy jää nostalgiaan junnaamaan, mutta tämän levyn (Different class) kohdalla en tuota koe. Levyssä on jotain kiillotettua rosteria, ylimääräistä kliinisyyttä ja viranomaisten määrittelemää puhtautta. Jarvis Cocker on apea kuin te-toimiston päällensä saanut pärjääjä. Hapan kuin kastike. Oasis ja Blur ovat nostalgisempia. Hiiteen faktat, levyssä on huomisen soundi - ikuisen huomisen.

Pulp: Different class (1995 Island records LP), 
Blue Source sleeve, concept by Pulp, photo 
Donald Milde and Rankin

Different class on raajarikko sukulainen, jonka on epähuomiossa jättänyt onnensa ojaan, mutta jossa virtaa sama veri. Different class on täynnä tyylikästä poppia, pieni ripaus tekotaiteellisuutta ja seksiä. Dandy. 

Levy kansineen on paketti, joka ikävä kyllä on hieman ampunut omaan jalkaan. Levyllä ei varsinaista kantta ole, vaan sen saa valita itse 12 eri kuvavaihtoehdosta. Hieno idea, jota aina silloin tällöin käytetään eri muodoissa. Mistä osuma omaan jalkaan sitten johtuu? Levyn kannessa, johon valitsema kuva tulee, on liian suuri. Omalta kohdin kannesta on tullut liian lötkö ja tämä lötköys on rikkonut kannen pahveja. Harmin paikka. Kunpa kannessa oleva kolo olisi ollut hieman pienempi. 

Pulp: Different class (1995 Island records LP), 
Blue Source sleeve, concept by Pulp, photo 
Donald Milde and Rankin

Kuvat ovat tyylikkäitä. Osa tahattoman koomisia, osa ah niin brittiläisiä. Kuvissa esitellään bändin jäsenet. Hyvä selkeä tapa. Tämä on vinyylilevyjen kansitaiteiden voimaa!

Different Class on levy, joka kiteyttää ajanhukan. Kuinka helposti annamme periksi nykyajalle (lue menneisyydelle). Koemme, että huomenna on parempi. Utelisuus on hyvästä, mutta liika on liikaa. Ensin pitäisi sisäistää tämä hetki. Olemmeko menneet hetkestämme ohitse? Varjo huutaa hidastamista. Älä epäröi tavata levykauppiasta. Et pety.


Please understand. We don´t want no trouble.
We just want the right to be different. That´s all.
-teksti levypahvissa-

maanantai 5. maaliskuuta 2018

Sepi Kumpulainen: Armotonta menoa (1991 Fennica Records EP) & Sepi Kumpulainen Duo: Ole rohkea vaan (2017 Playground Music CDs)

Sepi Kumpulainen: Armotonta menoa (1991
Fennica
Records EP), valokuva ja kansi
Annica Feeltonen
Kun Armotonta menoa EP julkaistiin oli Seppo "Sepi" Kumpulainen parikymppinen talonmies ja nyt viimeisimmän levyn ilmestyttyä on Sepi hieman vajaa viiskymppinen kakkoskuskin paikalla istuva suomalainen musiikkilegenda.  

Otin Armottoman menon ilolla vastaan, otin sen hilpeydellä vastaan, mutta ajan saatossa hilpeys on karissut ja jäljelle on jäänyt ilo. Kun Sepi esitti Armoton menoa kappaleen viime viikon keskiviikkona Riihimäen Nesteellä (huoltoasema), kulki sähkö käsivarsia pitkin nostaen karvat pystyyn ja samalla kärventäen ne. Minulle Sepi edustaa suomalaista kansallisaarretta aivat kuten Esa Pakarinen, Tauno Palo tai Matti Pellonpää




Kuten Sepi vuoden 1991 Armotonta menoa EP:n takakannessa kirjoittaa;" ...itse luonnehtisin näitä minun omia laulujani rakkauslauluiksi, ihmissuhdelauluiksi ja yleensä kahden ihmisen välisiksi tunnepitoisiksi, voimakkaasti toisen ihmisen sanomisia ja tekemisiä kritisoiviksi lauluiksi". Piste. Tällä samalla tiellä Sepi on myös liki 30 vuotta myöhemmin. Armotonta menoa - Ole rohkea vaan - Armotonta menoa - Ole rohkea vaan jne... Hedelmä on selvästi samasta puusta ja onneksi on myös yhtä maukas! Sepi on huikeimmillaan äärimmäisen herkkä ja osaa sen kertoa. Sepi osaa kiteyttää olennaisen ja on edelleen vaatimaton. Mies ja akustinen kitara. Mihin tarvitsemme Ähtärin pandoja? 


 Sepi Kumpulainen Duo: Ole rohkea vaan (2017 Playground
Music CDs)

Inhottava mainos, saa kyllä ohimosuonet pullistelemaan. Jos tarkoitus olla hauska, nii mönkään meni

-vauva.fi keskustelupalstalta-


Itse en näe, eikä näe kovin moni muukaan Ole rohkea vaan-kappaletta Nesteen mainosmusiikkina, mutta kun kuuntelee kappaleen ilman kuvaa, niin pääsemme syvemmän äärelle. Ole rohkea vaan kannustaa ihmisiä ottamaan uteliaisuuden askeleen eteenpäin, kokeilemaan positiivisessa hengessä, "ei se pure" sloganilla. Ole rohkea vaan ylittää kireän tunnelman, se ylittää hektisyyden ja kannustaa pysähtymään (en nyt tarkoita huoltoasemalla pysähtymistä). Se kannustaa pysähtymään hetkeksi, jotta ehdit jännittämään, miettimään ja kokeilemaan. Siinä on liki hengellinen hokema. Halleluja!

 Sepi Kumpulainen:
Armotonta menoa (1991
Fennica
 Records EP),
valokuva ja kansi
Annica Feeltonen
Armottomalla menolla oli myös henkien tasolle noussut vaikutus. Kaikessa akustisen kitaran rauhallisuudessa kappale lietsoi isomman väkijoukon nauttimaan murskajaisista. Kappaletta kuunneltiin ja laulettiin kun oma suosikkijoukkue oli juuri tituleerattu Suomen parhaaksi. Armottoman menon sanoma on tiukimmiillaan niin härskin groteski, että se sopi tilanteeseen. Mitkä piilossa lymyävät voimat kappaleessa jylläävät!

Armotonta menoa EP sisältää neljä muuta hienoa kappaletta, kun taas Ole rohkea vaan single tyytyy harmillisesti tähän yhteen kappaleseen. B-puolen päättää yksi monista Sepin tartuttamista korvamadoista, Hirviö tuli mua vastaan. A-puolella kansiteksteihin on lipsahtanut virhe, sillä Armotonta menoa on merkattu tulevaksi vasta toisena, mutta levyllä se aloittaa. 

Harmia vaan, ettei Ole rohkea vaan singlessä ollut hintatarraa, sillä Armotonta menoa EP-levyssä on ja se kertoo, että levy on ostettu legendaarisesta Albertinkadun Fennica records levykaupasta. Voi jehna, jos CD singlessä olisi lukenut " 5 euroa - Neste". 





Sepi Kumpulainen Duo - Riihimäen neste helmikuu 2018

tiistai 20. helmikuuta 2018

The Alarm

Olin viikonloppuna mielenosoituksessa eläinten puolesta - juuri siinä rumpupatterin takana. Siinä oli hyvä kävellä, rytmin mukaan. Tulin kotiin ja rummun pärinä jäi mieleen. Innostuin.

Prapapapam prapapapam parapapa prapapa parpapa pam.

Siinä oli jotain 80-lukulaista. Lähdin ajatusleikkinä haarukoimaan eri bändejä ja tyydyin tutkimaan eri vaihtoehdoista ainoastaan Walesilaista The Alarm orkesteria.  Syynä tähän oikopolkuna se, että bändin levyjä on jäänyt maatumaan levyhyllyyn. 


The Alarm: Declaration (I.R.S 1984) , desing
& art direction Michael Boss & Simon
Adamczewski, photo Stephen Oliver

Pitkälle ei tarvinnut ponnistaa, sillä vuoden 1984 levyn Declaration a-puolen toinen biisi on enteellisesti Marching on. Tulos jäi kuitenkin laihaksi, sillä tähän biisiin ei oltu ympätty sitä itsestään selvää marssirytmiä, joka lepäsi jo biisin nimessä. Henki oli kuitenkin oikea, joten tästä oli hyvä jatkaa. 

Alarm on hieman ristiriitainen bändi. Aina ei jaksa Mike Petersin laulutyyliä, jossa mennään ääni edellä ja joka kuulostaa paikoin astmaattisen hätäiseltä. Sitten on näitä mukavia hetkiä, joissa soivat ylämaan kitarat (Where were you hiding when the storm broke?) melkein kuin skottikuninkaalla Big Countrylla konsanaan. Ei siis ihme, että Mike Peters on toiminut myös Big Countryn laulusolistina Stuart Adamsonin poismenon (k. 2001) jälkeen. 


The Alarm: Change (I.R.S 1989), photo Russel Young,
additional photo Julie Peters

Tunnelma tiivistyi aina a-puolen neljänteen kappaleeseen (Sixty eight guns), jossa äänimuisti osoittautui oikeaksi. Siellä niitä tarpeeksi samanlaisia rumpurytmejä oli joita hain. Olin tehtävän suorittanut. Muuten, rumpurähinöitä sen kummemmin huomioimatta, kappale liikkui Manic Street Preachersin ja Bryan Adamsin välimaastossa. 

Alarm kerää hienoja vertauksia ja meriittejä, mutta jokin kokonaisuudessa harottaa. Bändi jäi 80-luvulla mm. edellä mainitun Big Countryn ja vahvan, kitaravetoisen The Cultin jalkoihin. Kun Alarmilta tuli Declaration, tuli Big Countrylta Steeltown. Räkäisempi Lords Of The New Church oli kauttaaltaan mielenkiintoisempi. Alarm sekoittui tyylillään niin monen muun rock-bändin joukkoon, samalla jääden aina hieman varjoon. 


The Alarm; Strenght (I.R.S 1985), artwork Lewis Evans,
photo Kevin Cummins

Declaration on periaatteessa kelpo levy, samoin kuin vuotta myöhemmin pompsahtanut Strenght. Mike Peters jatkaa tyylilleen karheasti ja kovaa. Kitarat soivat paikoin napakasti ja biisien rakenne pysyy aisoissa. Mutta se ylimaallisuuden henki - siitä vain pääse eroon. Se henki, jonka voi kuvitella kun Bryan Adams on laulamassa Summer on 69 Helsingin Kaivopuistossa ja kaikilla on kivaa. Silloin kun on liian kivaa, menee oikeasti kaikki päin helvettiä! 

Kaikki muut tekevät kaiken paremmin kuin Alarms. Strenght (biisi) kuulostaa U2:lta. Ymmärrätte siis mitä tarkoitan. Järvessä on liikaa arvokaloja. Alarms on särki tässä porukassa. Ja siinä on ainoa koukku, johon tämä bändi tarttuu täällä levyhyllyssä. Alarm kuulostaa kuitenkin omalta. Omine pikku vikoineen. Omine hörökorvineen ja länkisäärineen ja se luo särmää. Outo asetelma, mutta näin se on nähtävä. 


The Alarm: Change (I.R.S 1989), photo Russel Young,
additional photo Julie Peters

Välillä on mukava poiketa pikkuteille, pieniin kyliin, kuunnella niiden katupölyä. 
Täytyy muistaa, että on kyse bändistä, joka edelleen keikkailee. Bändistä, joka on hengissä. Bändistä, joka on tehnyt sellaisen kaaren, että biisejä voi surutta esittää. Eye of the hurricanen (1987) Newtown Jerico voisi hyvin olla nyky U2:n levyltä. Bändi ei siis ole hitaudesta huolimatta missään vaiheessa kaatunut ja keskeyttänyt. Reilusti toistakymmentä levyä on hyvä laari ammentaa keikkasettiä!

Menestystä löytyy mm. Change -levyn (1989) avausbiisin Sold me to the river U.S. mainstream kakkospallin verran ja allmusic.com sivuston neljän tähden arviot juuri em. Declaration ja Strenght levyistä. Tähtiin on hyvä nojata.

Nyt kun näitä muutamia kiekkoja on soittanut ja kuunnellut, päällimmäinen maku on mieto. Mausteet puuttuvat. Tämä ei pysäytä, ei osu sydämeen. Jalka ei vispaa, aivot eivät saa työtä. Joskus vähempi olisi parempi, hieman yksikertaisemmin. On aika raskasta kuunnella musiikkia väkisten. Pitkälle pureskeltua purkkaa. Poskia särkee. Ei jaksa hymyillä. Tahdon pois. 




keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Lapinlahden Linnut: Lapinlahden Linnut (EMI Finland 1985 LP)


Lapinlahden Lintujen ensimmäinen pitkäsoitto osuu 80-luvun ruuhkavuosille, jossa kaistanvaihtoa tehdessä peileissä vilkkuvat mm. seuraavat levyt; Hurmio (Sorsakoski), Doris (Karjalainen), Kahdeksas ihme (Eppu Normaali), Laivat (Somerjoki), Kerjäläisten valtakunta (Dingo), Pyromaani palaa rikospaikalle (Leskinen Grand Slam) ja Pohjantähden alla (Popeda). Osa porukasta on jäänyt tien varteen, osa eksyi jo ensimmäisessä risteyksessä ja osa jatkaa vielä huristelua allekirjoittaneenkin parkkipaikalla. Lapinlahden Linnuilla lienee ainankin osittainen ruutu sydämessä.

Lapinlahden Linnut: Lapinlahden Linnut (EMI
Finland 1985 LP), kuva ideoinnit Lapinlahden
Linnut, EeroTamminen, kannen kuvat Anja
Salmela, kannen toteutus Markus Heikkerö


Lintujen ensimmäinen kestää kuuntelua pitkälti sen vuoksi, että hurtin huumorin rinnalla tuodaan elämän nyassit liikuttavalla tavalla esiin. Olen rakastanut Lapinlahden Lintujen filosofista näkemystä elämään, sen herkkuihin ja haittoihin - mitä ikinä ne sitten ovatkaan. Sisäinen ahdistus, Elämässä täytyy kosia, Ajatelkaa! Kappale Joka kesäyö pullo viiniä on jäänyt elämään heittona. Joka kesäyö pullo viiniä kostuttaa kielenkärjen pelkästä mielikuvasta.


Lapinlahden Linnut: Lapinlahden Linnut (EMI Finland 1985 LP),
kuva ideoinnit Lapinlahden Linnut, Eero 
Tamminen, kannen
kuvat Anja Salmela, kannen
toteutus Markus Heikkerö


Siinä missä esim. Tapio Liinojalla on pehmeä ja särmikäs ääni, niin Mikko Kivistä ei mikrofonin varteen passaisi laittaa - mutta! Levyn eittämättä legendaarisimpia kappaleita Lipputangon nuppi ja Tero ja Minä ei voisi ja soisi kenenkään muun esittävän! Hullua. Lintujen suuri etu on ollut, että sinne mikrofonin varteen voi laittaa kenet tahansa. Orkesteri käyttää myös moniääniä hienosti hyödykseen.   

Minulle Lapinlahden Linnut ovat ensisijaisesti bändi ja toissijaisesti huumoriorkesteri. Mm. Ojasta noustaan kappaleen lähtökohta, ennen ensimmäistä iskua tai tavua voisi olla yliampuvan posketon, mutta kappale kertoo viileän tarinan kaupungin ja maaseudun rinnakkaistodellisuudesta. Pisteet todella tyylikkäästä kaupunkifonista!


Lisää Lapinlahden Linnut: Lapinlahden Linnut (EMI Finland 
1985 LP), kuva ideoinnit Lapinlahden Linnut, Eero
Tamminen, kannen kuvat Anja Salmela, kannen
toteutus Markus Heikkerö

Vaikka vuoden 85 kovimpia levyjä oli mm. Smackin Rattlesnake Bite ja Röyhkän Maa On Voimaa, kampesi Lapinlahden Linnut jollain primitiivisellä voimalla tähän väliin. Kyllä meilläkin paukuteltiin puukalikoita yhteen ja siinä sivussa matka-arkkujen kylkeen. Lipputango nuppi ja Tero ja minä kuuluivat karaoke soitannan piiriin.

 Linnut ovat jättäneet jälkensä ja ensimmäinen pitkäsoitto oli aikansa merkkitapauksia. On hieno pitää sitä kädessä ja muistella. On hieno kuunnella elämänmakuisia kappaleita. Ojaan voi joutua nyt 30 vuotta vanhempanakin ja lipputankokin tuli tehtyä vasta pari vuotta sitten.

    

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Tuomas Skopa: Arki ei nappaa (Johanna Kustannus 2010 CD)


Tuomas Skopa: Arki ei nappaa (Johanna Kustannus 2010
CD), kannen kuvat Heli Hirvelä
Välillä olen erittäin epätoivoinen ja teen levyostoksen mutu-tuntumalla. Tällä kertaa ostopäätökseen vaikutti myös levyn pyyntihinta 1 euro. Se ei ole paljon, vaikka kyseessä olisi pelkkää länsimetron käyntiääntä. Ehjistä kansistakin voi maksaa melkein euron verran. Arki nappaa, Ikuinen kakkonen, Minä olen paras - kiehtovia kappaleen nimiä eli lisää tarttumapintaa.

Tuomas Skopa on täysin vieras. Tuomas Skopa jää täysin vieraaksi, vaikka internet kertoo hänen olevan Sydän Sydän orkesterin laulaja kitaristi. Kerran olen käynyt Kiteellä, mutta Sydän Sydäntä en ole kuullut. Vaikka väitin, etten ole kuullut Ellinooraakaan tai Almaa, mutta ne lienevät tavallisimpia ääniä kuin punatulkku kaupungissa.


Levyä en ole kuunnellut hetkeäkään. En ole halunnut vielä rikkoa sitä uuden levyn illuusiota, sitä A1:sen uljasta avausta, josta puhutaan vielä vuosikymmenien jälkeen. Elän edelleen vinyylimaailmassa vaikka kädessäni on CD johon uitettu 12 mielenkiintoisen nimistä kappaletta.

Olen silmäillyt levyä, hyväillyt sen naarmutonta kantta ja peilannut tummanruskeaa värimaailmaa nykykelmeää lamppua vasten. Olen tiiraillut sanoituksia ja pelästynyt tulevaa. Vastassa on suuri teltta johon olen menossa, mutta tapahtuman luonne on jötetty pimentoon. 

Arki ei nappaa. Olin puolitoista vuotta työttömänä ja se on ollut pitkästä aikaa elämäni parasta taivalta. Nyt olen työelämässä, joka heittelee minua vuoroviikoin heräämään aikaisemmin kuin kukko tai työskentelemään pidempään kuin Arvi Lind. Arki ei nappaa. Haen vertaistukea levystä. 

 "Kumpi on kauniimpi, pensaaton kaupunki vai kaniton kaupunki". 

Tekstimaailma horjahtelee paikoin Juliet Jonesin Sydän yhtyeen kylkeen, mutta kaatuu omaan Skopaan. Mitä sieltä on tulossa? Tuttuni kommentoi väkevästi facebookissa Juliet Jonesin kierrättämistä Suomi Love ohjelmassa. "Ei näin voi tehdä!". Mukava lukea Skopan tekstejä - ehkä tyydyn vain lukemaan, enkä edes kuuntele levyä. Mutta silloin ammun omaan jalkaan ja valun kuiviin. Olen näre, joka kituu siihen paikkaan. 

Punk, Eläkeläiset, Radiopuhelimet, Martikainen ja balkkanilainen punk. Jälkimmäiseen minulla ei ole sen kummemmin kosketuspinta-alaa, mutta voisin kuvitella sen olevan jotain mitä kaksi ensimmäistä biisiä ovat olleet. Tässä on nielemistä, kun muistamme, että olen pohjimmiltani aukoton tosikko, joka on gin lemon kanikat jättänyt hamaan historiaan. 

Mielikuvia. Sielun Veljet. Terve henkistä musiikkia. Tämä on juuri sitä musiikkia, jota tämän ajan nk. nuoriso kaipaa. Isillä on edelleen autotallit ja niissä mahtuu soittamaan musiikkia. Tämä digitaalinen valehtelu ei voi jatkua pitkään ja uskon, että palaamme musiikissakin perusasioiden äärelle. Aika on kypsä rock-musiikin paluulle!   

Meno yltyy! Haluan karistaa löysän vatsan ja olla jälleen huoleton nuori Provinssirockin sivulavan edessä, aavistuksen siinä vasemmalla puolella. Gin lemonin ja spriten sekoituksella pysyy hyvä pössis. Ei meillä silloin ollut pössis-sanaa. Ei tarvinnut tuollaisia sanoja alleviivaamaan olotilaa. 

Pelkäsin, että levy hajoaa omiksi pieniksi palikoiksi, joista ei rakennu mitään. Ei edes kaatuvaa tornia. Tämä "älämölö" säilyttää lihallisuutensa. Euron arvo levylle on naurettava, haasteen paikka. Samalla kun uhoa, samalla hykertelen sunnuntain täydellisyyttä. Hyvä ruoka, hyvä kahvi, hyvä levy hankinta. Nenäni toimii. Hoilaan selvinpäin tuntematonta puhelinnumeroa. Tässä on samaa "kapinaa" kuin nuoressa Kauko Röyhkässä, samaa välinpitämättömyyttä yhteiskuntaa vastaan. Tässä on samaa maanisuutta kuin Kauko Röyhkän vanhemmassa tuotannossa. Sana maaninen lainattu Soundin arvostelusta. 

Levy ei ole Röyhkää tai sitten on. Levy on sirkus nukkekodissa, johon on asutettu uusioperhe, monitahoisia pitkäaikaisvankeja, Helsinkiin muuttanut Kajaanilainen sinkkusisar ja nykyaikainen vanhempi naishenkilö, jolle raha, valta ja uudet vaatteet ovat antaneet luvan käyttäytyä ohi eettisen elämän. Kellarissa asuu veneentekijä, mutta sitä ei kukaan tiedä. 

Levylle povaan satunnaisia kuuntelukertoja ja tärppejä kokoelmakasetteihin. Levy ei ärsytä, mutta ei myöskään heti istumalta saa uusio soittoa. Levy lepää niissä perusasioissa joita haen, mutta sanojen suhteen saattaa tulla välirikkoa. Itse Skopa kuulostaa miellyttävältä. Hän osaa herkistyä ja tulkita kappaleensa niin, ettei homma kaadu taidepaskan puolelle. 

Yksi euro. Alennettu kolmesta eurosta. Karu kohtalo. Nykyään monella on, jotka eivät euron tähden viitsi kumartua.  


Olen ollut telakalla. Naulat nousseet laudasta keinutuolin jalan painaessa liki vuoden verran samaa monotonista liikettä. Emäntä kertoi, että kuolema kulkee tällä hetkellä 30-luvulla - 30-luvulla syntyneissä. Ei tässä ole aikaa istuskella ja saada epätoivoisesti nousevasta otsarajasta hiuksia heilumaan. Perkele! Kohta ei kuule edes punarinnan laulua. Ikänäkö painaa jo päälle.
  

tiistai 20. joulukuuta 2016

Nyt Joululunta Tuiskuttaa: kok-levy ( RCA 1976 c-kas)



Raijalle ja Jormalle hyvää joulun toivotuksia, Kaitsu -77.
-teksti kasettikotelon sisällä-


Nyt joululunta tuiskuttaa c-kasetti löytyi kirpparilta ja nyt se on "ensiesityksessä" kotiradiossa! Nippu täynnä nimeltä tuntemattomia kappaleita. Vieläkö löytyy vanhan hengen mukaisia hilpeitä joulukappaleita!? Meneekö Joulupukin helikopteri yli hilseen ja onko äänitteen lopettava Köyhän lapsen joulukuusi riman alitus vai murskaako se herkän ihmisen sydämen?

Kansi on perinteisen kaunis ja hillitty. Kuka ei helakoista punatulkuista pitäisi. Avaan vanhan ja hieman likaisen kasettikotelon ja se tuoksuu tukevalle tupakalle ja vakavalle vanhuudelle. Ajan pinttymää. Mitä kaikkea on mahtanut kasetti kokea?

Ykkös raita, siis tässä tapauksessa kasetin A-puoli on täynnä joulua - jokaisen kappaleen nimessä mainitaan sana joulu. Sitä itteään on siis tulossa. Hyvä, sillä itteään odotankin. Siis hyppään rekeen ja laitan stereot soimaan. Antaa tulla! 

Liian hilpeästi alkaa vai olenko liian virittäytynyt sterotypioiden odotuksiin? Isoäidin Joululahjakin alkaa kuin Living Doll! Kiroan, mutta kiroa ääneti, onhan joulun alusaika. Lopulta kuitenkin Isoäiti ottaa vallan ja kääntää kelkan harmoniaan ja hartauteen. Huokaisen helpotuksesta. 

Pääosin levyn tekstit ovat muunneltuja toisintoja tutusta ja perinteisestä joulumusiikin kaavasta, esimerkkinä Onkos Kilttejä Lapsia. Teemat, vaikka kuinka ne ovat pohjaan poltetut, toimivat ne kuin joulupuuro. Teksteissä ja melodioissa on sen verran vivahteita. Monesti lauletaan kaipuusta lapsuuden jouluun ja se eittämättä puree vielä 60-70 luvun taitteessa syntyneisiin. Yhtenä levyn kultaisena kolmiona voinee pitää joulupukkia, eläimiä ja äitiä - "ilmastonmuutosta, nälkää ja joulukiireitä". Niistä ollaan huolissaan.

Urut, kulkuset ja letkeä hartaus lepäävät liki jokaisessa kappaleessa ja ne ovat levyn valon lähteet, vaikka B-puolen avaa Entisajan Joulu, joka tuo mieleen vanhan Silja Linen, oudolla Renault-melodialla! 

Levyn herkin kappale lienee Lapsuuteni Joulu, joka tarkalla korvalla herkistää ja tuo tuoksut ja tunnelmat vuosikymmenten takaa. Tätähän tässä haettiin. Joulunaikaan on pieni hiomaton timantti. 

1900-luvun alussa tehty Köyhän Lapsen Joulukuusi jää torsoksi ja tahmeaksi - aavistuksen väkinäiseksi. Aiheena toki asiallinen, mutta toteutus laahaa kuin lahtarin tylsä tappara. Joulumusiikiksi kirjaimellisesti liian haudanvakavaa, jopa synkälle ihmiselle. 

Vaikka Nyt Joululunta Tuiskuttaa on pääosin hyvinkin hilpeä äänite, sopii se silti jopa aivan aaton h-hetkiin - siihen kun räntäkorva kuuraparta astuu sisälle, sillä kappaleissa lepää  s e  joulun henki. Esiintyjien Kai Lindin, Arja Tuomarilan ja Markuksen äänet ovat juuri niin pehmeitä ja joulumyönteisiä, kuin tällaisella levyllä täytyy olla. Levyssä on perhejoulun makua, henkeä jolloin jokainen laittaa jotain mukavampaa ylle, mutta ei kaavoidu vaatteiden taakse, vaan löytää tilaa lämmölle ja leikkimielisyydelle. 

Nyt Joululunta Tuiskuttaa on mukava lisä moninaisten joululevyjen seassa. Jotain perinteistä, jotain harrasta ja jotain hilpeää. 


**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)