tiistai 20. joulukuuta 2016

Nyt Joululunta Tuiskuttaa: kok-levy ( RCA 1976 c-kas)



Raijalle ja Jormalle hyvää joulun toivotuksia, Kaitsu -77.
-teksti kasettikotelon sisällä-


Nyt joululunta tuiskuttaa c-kasetti löytyi kirpparilta ja nyt se on "ensiesityksessä" kotiradiossa! Nippu täynnä nimeltä tuntemattomia kappaleita. Vieläkö löytyy vanhan hengen mukaisia hilpeitä joulukappaleita!? Meneekö Joulupukin helikopteri yli hilseen ja onko äänitteen lopettava Köyhän lapsen joulukuusi riman alitus vai murskaako se herkän ihmisen sydämen?

Kansi on perinteisen kaunis ja hillitty. Kuka ei helakoista punatulkuista pitäisi. Avaan vanhan ja hieman likaisen kasettikotelon ja se tuoksuu tukevalle tupakalle ja vakavalle vanhuudelle. Ajan pinttymää. Mitä kaikkea on mahtanut kasetti kokea?

Ykkös raita, siis tässä tapauksessa kasetin A-puoli on täynnä joulua - jokaisen kappaleen nimessä mainitaan sana joulu. Sitä itteään on siis tulossa. Hyvä, sillä itteään odotankin. Siis hyppään rekeen ja laitan stereot soimaan. Antaa tulla! 

Liian hilpeästi alkaa vai olenko liian virittäytynyt sterotypioiden odotuksiin? Isoäidin Joululahjakin alkaa kuin Living Doll! Kiroan, mutta kiroa ääneti, onhan joulun alusaika. Lopulta kuitenkin Isoäiti ottaa vallan ja kääntää kelkan harmoniaan ja hartauteen. Huokaisen helpotuksesta. 

Pääosin levyn tekstit ovat muunneltuja toisintoja tutusta ja perinteisestä joulumusiikin kaavasta, esimerkkinä Onkos Kilttejä Lapsia. Teemat, vaikka kuinka ne ovat pohjaan poltetut, toimivat ne kuin joulupuuro. Teksteissä ja melodioissa on sen verran vivahteita. Monesti lauletaan kaipuusta lapsuuden jouluun ja se eittämättä puree vielä 60-70 luvun taitteessa syntyneisiin. Yhtenä levyn kultaisena kolmiona voinee pitää joulupukkia, eläimiä ja äitiä - "ilmastonmuutosta, nälkää ja joulukiireitä". Niistä ollaan huolissaan.

Urut, kulkuset ja letkeä hartaus lepäävät liki jokaisessa kappaleessa ja ne ovat levyn valon lähteet, vaikka B-puolen avaa Entisajan Joulu, joka tuo mieleen vanhan Silja Linen, oudolla Renault-melodialla! 

Levyn herkin kappale lienee Lapsuuteni Joulu, joka tarkalla korvalla herkistää ja tuo tuoksut ja tunnelmat vuosikymmenten takaa. Tätähän tässä haettiin. Joulunaikaan on pieni hiomaton timantti. 

1900-luvun alussa tehty Köyhän Lapsen Joulukuusi jää torsoksi ja tahmeaksi - aavistuksen väkinäiseksi. Aiheena toki asiallinen, mutta toteutus laahaa kuin lahtarin tylsä tappara. Joulumusiikiksi kirjaimellisesti liian haudanvakavaa, jopa synkälle ihmiselle. 

Vaikka Nyt Joululunta Tuiskuttaa on pääosin hyvinkin hilpeä äänite, sopii se silti jopa aivan aaton h-hetkiin - siihen kun räntäkorva kuuraparta astuu sisälle, sillä kappaleissa lepää  s e  joulun henki. Esiintyjien Kai Lindin, Arja Tuomarilan ja Markuksen äänet ovat juuri niin pehmeitä ja joulumyönteisiä, kuin tällaisella levyllä täytyy olla. Levyssä on perhejoulun makua, henkeä jolloin jokainen laittaa jotain mukavampaa ylle, mutta ei kaavoidu vaatteiden taakse, vaan löytää tilaa lämmölle ja leikkimielisyydelle. 

Nyt Joululunta Tuiskuttaa on mukava lisä moninaisten joululevyjen seassa. Jotain perinteistä, jotain harrasta ja jotain hilpeää. 


**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)









sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Kadonneen joululevyn metsästys; Saapuu joulu meille sittenkin!

Kolmen tunnin joulumatinea on takana. Kolme tuntia joulun boston-kakkua eli Kadonneen joululevyn metsästystä. On perinteisen joulutarinan aika, joka on rakennettu soitetuista kappaleista ja niiden sanoista. Sana sieltä, toinen täältä. Hyvää joulumieltä tosikoille ja veitikoille!  




 Saapuu joulu meille sittenkin!


Vuosia on kulunut, kun reissasin. Suutari järjesti kestit, Jokinen soitti naapurille ja kutsui naapurit. Tupa muistutti Beetlehemin tallia. Vieraita oli liiaksi, eikä joulupukki tupaa  löydä. Kai joulupukki lyhdyn loisteen nähdä voi? 

Räätäli taputteli suutarin akkaa; " Joulu ilman sinua, ei joulu olla voi. Joulun viettoon käydä yksin saan!" Miesväki ryyppäsi; "Hauskaa joulua umpisuoli ja haima". Tonttu pyöritti lusikkaa vellissä.

Rinnassa polte. Jos olet tonttu, työ jatkuu vaikka on yö. Tää on se aika vuodesta. Hurraa hurraa, tonttu tohkeissaan, saapuu joulu meille sittenkin!

Teksti: useampi sanoittaja






Aikaisemmat joulutarinat:







torstai 8. joulukuuta 2016

Died Pretty: Free Dirt (Citadel / What Goes On 1986 LP)

Died Pretty: Free Dirt (Citadel / What Goes On 1986 LP),
photo Paul Tatz

Australialaisen Died Prettyn Free Dirt-levyn avaus Blue Sky Day ui liiveihin puoli huolimattomasti. Niin tuli hyllyyn aikoinaan koko bändi ja teki minusta uppotukin ja Died Pretty sulatti avarilla ja laajoilla sävelillä hauraan sydämeni. 


Vuonna 1983 perustettu bändi on heikoimmillaan ärsyttävä, mutta parhaimmillaan se on kuin kirurgi, joka kaivaa kehosta uusia ruumiinosia. Round And Round paiskoo kuin hiipuvan tornadon silmä ja toivoo, että se jo laantuisi. Siitä päästyä aloittaa Wig-Out riepottelun. Bändin urku-saundissa on ripaus kelttiläisyyttä ja isompi ripaus primitiivistä rockia. Kaikki tuntuu paikoin järjettömältä huutamiselta ja paidan repimiseltä, mutta väliin osuu hetkiä jolloin sydän on silkkaa kultaa. Laughing Boyhin on saatu nämä kaikki ainekset kasaan, kuten moniin muihin uljaisiin Died Prettyn biiseihin. 

Vaikka bändin kappaleet ujeltavat kuin aavikkotuuli, mahtuu tuotantoon myös kappaleita, joita voisi höveliäästi hiteiksi kutsua. A-puolen päättävällä Stoneage Cinderellalla voisi olla pienoisia edellytyksiä - tosin listatut todisteet puuttuvat. 

Levyn A-puolta leimaa reippaat kolmen minuutin kappaleet, mutta B-puoli taittaa matkaa pidemmällä kaavalla ja heti B-1, Life To Go (Landsakes) rikkoo viiden minuutin rajan. Juuri näillä pidemmillä biiseillä Died Pretty tuntuu olevan omimmillaan. Orkesteri ehtii rakentamaan sen äänimaiseman ja tarinan jota se havittelee - pitkän lounaan. Pienemmällä sähkömäärällä Life To Go voisi hyvinkin olla Nick Caven tuotantoa. 

 Just Skin on sitten jo minuutin Life To Go`a pidempi ja biisi palkitseekin pidemmällä lämmityksellä. Nyt lounaalle annetaan kunnon sulamisaika. Tunnelma levyllä on täysin muuttunut ja hiki nousee pintaan - ei temmon, vaan matkan puolesta. Kappaleen lopussa rautaa vääntyy kuin uppoavassa aluksessa. Mikäli olet hytissä, kirskunta tappaa ensin, sitten vasta hapen puute.

Myös levyn kansi palkitsee. Paul Tatzin hieno tunnelmakuva myrskyn noususta preerialla tuo sopivaa karuutta melodian rujouteen - samoin pelkistetty John Hartleyn otos hiekkaan hautautuvasta rauniosta. Tummat reunat vahvistavat mielikuvia. 

Died Pretty: Free Dirt (Citadel 1986 LP),
hoto John Hartley
Ron S. Peno ei välttämättä ole kultakurkkuisin solisti, mutta raudanluja kylläkin. Penon persoonallinen ääni jää mieleen ja se myös yksi pala Died Prettyn toimivuutta. Levyn tuottajana on häärinyt Rob Younger, joka on tuttu mm. Radio Birdman ja New Christs yhteyksistään.

Levyn B-puoli on silkkaa hunajaa. Se on vaellus, joka puhdistaa sielun. Viimeisenä etappina toimiva pitkä, Next To Nothing vauhdinjakoineen, on irtonaisten lihasten vetreyttä. Kuin vahingossa biisi lähtee raviin, eikä sitä saa pysähtymään ja koko bändi riehuu vailla kiintopistettä, kunnes happi ei enää kulje. Vieläkin tämän jälkeen matka jatkuu.

Levy on vaellus. Välillä paikkoja särkee, mutta maisemien tuoma mielenrauha saa säryn unohtumaan. Tuuli ujeltaa ja siltä on mahdoton suojautua. Pääosin matka kuitenkin palkitsee ja sen tuomat muistot pysyvät milessä pitkään, eikä aikaakaan, kun etsit jo uutta vaelluskohdetta!


***-tähteä (astekko 1-3)


keskiviikko 30. marraskuuta 2016

The Who: Meaty Beaty Big & Bouncy (Track Records 1971 LP)

Who: Meaty Beaty Big & Bouncy (Track Records 1971 LP),
desing Mike Shaw / Bill Curbishley, photo Graham
Hughes

Aikoinaan kun isomman läjän levyjä ostaessa, nipusta kurkisteli useampikin brittiläisen The Whon pitkäsoitto, niin vielä silloin ei märkäkorva tiennyt mihin rahansa oli sijoittanut. Vuonna 1964 perustettu The Who jäi nuoruudessani Beatlesin varjoon ja vasta myöhemmin alkoi tämä räväkkä rock bändi tulemaan tutummaksi. 


Nipussa oli myös vuoden 1971 kokoelmalevy Meaty Beaty Big & Bouncy. Kansissa on paljon tiiliseinää ja rustiikin ruskeaa - kuolleita lehtiä ja sukupolvien välistä leikittelyä. Kannet ovat kuin hiekkalaatikko. Kannet hikoilevat historiaa. Vieläkö liisterillä laitetaan julisteet seiniin?



Biisit ovat jo n. 50 vuoden molemmin puolin! Tällaisten levyjen kohdalla sielu huutaa aikaisempaa syntymistä! Nostalgia on kuin aikaansa odottava tauti ja sen uhrina toimi mm. CliftersCliftersin versiot I Can´t Explainista (En Tahdo Selittää) tai The Kids Are Allrightista (Sexi On In) puhkikuluttivat biisit, ja niitä on myöhemminkin ollut aavistuksen vaikea niellä jopa alkuperäisversioina. 

The Whon voiman äärellä olen aseeton. En ole varma olenko valmis kaksintaisteluun vai joudunko pakenemaan esim. I Can See For Milesin suurten soundien alta pois. Veteen piirretyn viivan vahvuudella kappale hipoo liiallista voimaa. I Can See For Milesin kertosäe on kuin sättivä isä ja se painaa hartioita lynyyn.

Toista maata on ollut mm. The Seeker, jonka todella mehukas kitarariffi näyttää kaapinpaikan kahta sanaa sanomatta, räkäinen ja pumppaava My Generation on itseoikeutettu Kuningas ja Substitute, joka ei anna päättyä liian lyhyenä punkpoppi-biisinä vaan kasvaa karvoineen miehen mittoihin. 

Osa The Whon kiinnostavuutta on biiseissä piilevä draaman kaari, kuten Anyway, Anyhow, Anywherin tunnelman nostatus. Samaa teatraalista nousua on Tommy-rock-oopperassa esiintyvässä Pinball Wizardissa. Kitaroilla lyödään piiskaa, nostetaan itsetuntoa ja arvoa. Tyly loppu ei tee oikeutta kappaleelle. 

Who: Meaty Beaty Big & Bouncy (Track Records 1971 LP), desing Mike Shaw / Bill Curbishley, photo Graham
Hughes

Toisaalta The Who kuulostaa massalta, joka kävelee läpi poliisin mellakkapartion
(Boris The Spider) ja toisaalta pop bändiltä, joka soittaa festivaaleilla luonnon keskellä, pyytäen katsojia olematta tallomatta kukkapenkkejä (Magic Bus)

The Who ei pidättäydy suoralla linjala ollen yhden suunnan rock-bändi vaan ottaa rohkeasti sivuaskeleita, tehden musikaalisia kokeiluja eri tunnetasoin. Onneksi nämä sivuaskeleet on otettu harkiten ja hyvällä maulla. Bändi pitää kokeilut hanskassa ja hanskat käsissä. Bändiin pystyy luottamaan. 

Brittiläinen The Who on ollut kahdesti Suomessa. 1967 oli liian varhainen aika mennä keikalle ja vuoden 2007 keikan töppäsin täysin! Siitä olen monesti soimannut itseäni. Vuonna 1964 perustettu The Who keikkailee edelleen; vuodelle 2017 on listattu seitsemän konserttia - Brittein saarille. Rolling Stones tekee musiikkia, The Who keikkailee - mikäs meidän on ollessa. Nautitaan!


***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)


tiistai 22. marraskuuta 2016

The Cardigans: Life (Trampolene 1995 CD)

Ruotsin Jönköpingistä kotoisin olevan The Cardigansin toinen pitkäsoitto Life on ollut pettymys. Levyn hankinnan lähtökohta eli se, minkä vuoksi päädyin Cardigansin tähän levyyn, on kadoksissa?? Olisinko jo ehtinyt kuulla bändin seuraavan vuoden hitin Lovefoolin, mutta kuitenkin päätynyt hankkimaan aiemman vuoden Life-levyn? Tällainen muistikuva on. Yhtä hatara kuin mies.

The Cardigans: Life (Trampolene 1995 CD),
photo Martin Bogren, sleeve Renck & Drugge
Vaikeata oli jo avausbiisin Carnivalin kohdalla, sillä en ollut rokkijätkänä varautunut näin pehmeään tarjoiluun. Ilmankos likka Persson hymyilee levyn kannessa, vaikka on juuri hokkareilla mennyt pitkäkseen. Pehmeätä on. Nyttemmin ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja rokkijätkäkin pehmentynyt. Nykyään Carnival kuullostaa oikein letkeältä, pulssiin sopivalta. Tosin enemmän pulssia nostattaa Perssonin hymy.  

Olen kuitenkin kuunnellut levyä kuin halvalla lasikuituveneellä Ruotsin rannikkoa juhannuksena poukkoillen - yhdellä airolla. Joka rannassa raikuu Gordon´s Gardenpartyn, Pikebubbelis tai Travelling With Charlien kaltainen tekopirteä ruotsalainen ilkama. Ei jaksa. Lopuksi tanssitaan salon ympäri laulaen Closing Timea. Kyselen kossupullon perään, mutta kuulen sen olevan kokossa. Pakko jaksaa; ja siihen helpottaa Closing Timen yhteislauluun liittyminen. 

The Cardigans: Life
(Trampolene 1995 CD), 
photo Martin Bogren,
 sleeve Renck & Drugge
Liika kriittisyys pois naapurin kanssa pelehtimisessä. Daddy´s Car menettelee hienona sunnuntai-kappaleena. Loistava biisi festareiden lavalle; huoleton kivalla tavalla. Vaikka Tomorrow kulkee paikoin nytkähdellen, on kappaleessa motown alun jälkeen mukavaa ilmavuutta ja Perssonin pumpulia. Poski poskea vasten. Taas hymyilyttää! 

Nyt kun levyä kuuntelee pala palalta, pahasti sanottuna homeet raapien pois, kuulostaa se jopa paikoin syötävältä. Vaikka Fine ei sen kummemmin jää mieleen, on se pitkälti ryhdikäs popkappale, jonka bassottelu on hyvinkin krokanttista. Hey! Get Out of My Way pomppii pomppii leikkisästi, maltillisesti ja hyvää melodiaa pitäen, turhia tumpuloimatta. 



The Cardigans: Life (Trampolene 1995 CD), 
photo Martin Bogren, sleeve Renck & Drugge
Levy on liian fiini. CD:n pahvit ovat liian hienot. Puuteri pöllyää joka nurkan takana. Mikäli silmät vuotavat, se johtuu puuterista. Joka kerta kun olen levyä kuunnellut, on tullut vaivaantunut olo, tietyt melodiat saavat aikaan mahanpuruja. Liekö levyn syytä, mutta suhde Cardigansiin on syyttä jäänyt aavistuksen etäiseksi. Yllätynkin, että Life on vuoden 1996 First Band in The Moon levyn ohella bändin arvostetuimpia. 

Vaikka kaikki biisit eivät ole kolahtaneet niiden toivomalla tavalla, kolahtaa Nina Perssonin ääni. Se jää mieleen. Se on kaunis. Onneksi ovat laittaneet kanteen juuri Perssonin.


**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä) 


torstai 17. marraskuuta 2016

I Giganti del jazz - levyt # 17, 34, 46, 47, 53, 54



Halpaa, mutta hyvää - no vähintäänkin kuunneltavaa. Kierrätyskeskuksen muuttomyynnistä löytyi nippu I Giganti del jazz kokoelman jazz levyjä. Asiasta tietämättömänä otin mukaani ainoastaan maltillisen kuuden levyn nipun. Kaiken kaikkiaan kokoelman nimissä on julkaistu tätä sarjaa tasan 100 levyä. 

Musiikin suhteen olen rätväkän rock-musiikin, popin jne.. lisäksi melko kaikkiruokainen. Ei ole yllätys mikäli soittimesta kuuluu silloin tällöin jazz, blues sävyjä tai viihdeorkestereiden tulkintoja. Hyllystä löytyvät tyylilajien levyt ovat kuitenkin tämän italialaisen kokoelman tyylisiä kokeiluja, jotka toimivat tai sitten ei. Mikäli kirpparin hyllystä löytyy jokin kiehtova, vanha raihnainen ja halpa vinyyli, saattaa se lähteä mukaan tietämättä esiintyjästä mitään. Mikäli levyn kannet puhuttelevat, vielä parempi. 

Jazz on periaatteessa täysin vierasta. Jazzin eri tyylilajit (azid jazz, cool jazz, latino jazz jne..) ovat aivan hukassa ja näin tulee helposti myös ohilaukauksia. Sama on bluesin puolella. 

Big Joe Turner (I Giganti del jazz)

Levy # 17, Big Joe Turner and His All Stars: Shake Rattle And Roll vuodelta 1958 toimii! Julia Rolfin ja Jyrki Kankaan kirjassa, Jazz-koko tarina leimataan Big Joe Turner blues-huutajaksi. Ok, huutoa tai ei, mutta miehen ulkoinen hapitus on nallekarhumainen ja tietäähän se, että näillä miehillä ääni tulee suuremmasta pöntöstä. Oli niin tai näin tämä Turner swingaa juuri niin kuin pitää. Levyltä löytyy myös Stuff Smith Qiuntetin instrumentaali How High The Moon (1957), jonka Tom Waitsmainen alku kiehtoo. Kappale on yleistietosakirjan mukaan jazzklassikko. Olen siis jazzin syvässä päässä. Alku valittaa ja rypee, sitten nyrjähtää - humala karkaa. Nyrjähdyksestä toivuttua, hetken kappaletta kuulostellessa, se saa niskalenkin ja kuivaa sinut mattoon. Ei tämä nyt suussa sulavaa ole, mutta kyllä märkäkorvakin huomaa laadun pilkahduksen. 



Vielä kovemmin uppoaa sielukkaat Memphis Slimin biisit Baby Please Come  Home (1959) ja Careless Love (1959). Memphis Slim luetteloidaankin blues mieheksi. Eli juuri näin. Jazz ja blues ovat yhtä aarteen etsintää - lienee ikuinen polku edessä. Nimiä vilisee ja tyyli suuntia. On silti äärimmäisen hauskaa harrastaa salapoliisityötä, siitä pitkälti kiittäminen nykyaikaa ja nettiä, josta parilla klikkauksella saa monipuolista tietoa. 

Levyltä # 34 löytyy viisi saksofonisti Charlie Barnetin (and his Orchestra) kappaletta. Big bandin voimalla viety instrumentaali Little John Ordinary (1947) on viihteellinen, Rockin´in Rhytm (1947) menee spedemäiseksi jamiksi, kun taas Charleston Alley (1947) pysyy näiden kahden välimaastossa jammaillen ja viihdyttäen. Instrumentaalisessa Southern Friedissa (1947) on rasvakeittimen roisketta ja Barnet keittää rasvaa surutta. Kappale on todella rosoinen.

Levy # 47 vie kornetti-miehen Rex Stewartin johdolla märkäkorvan jälleen kerran jazzin syvään päähän. Rolfin ja Kankaan kirja Jazz - koko tarina luonnehtii Stewartin soiton niin epämäärisen hienosti, että tässä täytyy olla nyt jotain. Soitto kulkee kuin liian nopealla levysoittimen hihnalla. Kirja puhuu draivista ja swingistä. Kappaleet vaihtuvat kuin ostokset marketin kassalla. Tulos ja ulos. Hattua täytyy kuitenkin nostaa siitä, että esim. tämän (kuin myös useiden muiden kokoelman levyjen) äänitteet ovat live-äänityksiä. Milloin nopeat ja hätäiset taputukset tulevat biisien ja jamien keskelle ja milloin perinteisesti loppuun. Lopussa tulevat aplodit hätkäyttävät, sillä usein kappaleet vievät mennessään ja unohtaa olevansa keskellä live taltiointia!

Coleman Hawkins (I Giganti del jazz)

Levy # 54. Miles Davis on suuri nimi - sen tiedän minäkin. Kuitenkin jazzista sen suurempia tietämättä, valtaosa esiintyjistä on lähtökohtaisesti samalla viivalla, kunnes toisin todistetaan. Davisin instrumentaali Bye Bye Blackbird tuntuu jopa hauraalta jazz-biisiltä. Vaikka lopun pianoa tuskin edes kuulee, on se omalla tavallaan hillitön. Kuinka moni onkaan nukahtanut hämyisen klubin nurkkapöydässä tämän kappaleen tahdissa? Rollin´and Blowin´poppaa. Se on erittäin kaupunkihenkinen - odottaa lumisadetta ja juoksahtavia ihmisiä - autoihin peltiä ja pieniä suuntavilkkuja. Miles Davisin sininen sävy melodiassa on silkkaa sähköä. Miles Davisin osuuden päättää Joe Carrolin tulkitsema I Got Rhytm, josta on tehty yli 600 jazzsovitusta. Jazzin maailmankartta in valtava!




Useimmilla levyillä saattaa olla useita samoja artisteja, kuten Coleman Hawkins, Louis Armstrong, Miles Davis, Lester Young, Ella Fitzgerald, Milt Hinton, Ray Charles jne.. Nimiä tipahtelee ja jazzperhe kasvaa. Kun selaa esim. wikipedian avulla levyjen artisteja, historian huumaava pöly leijailee tietokonepöydän äärellä. Olo on eurofoninen - ikuinen joulu. Sävelet leijailevat ympärillä ja klubien kohina ja tapahtumat käyvät niskan takana omaa elämää. Liikun hulluuden rajoilla, kun samaan aikaan katselen ylinopeutta ajavia citymaastureita. Ihminen on valintansa tehnyt, niin minäkin.

Nämä kuusi I Giganti del jazz levyä on oma jazz aarteeni. Minulle se on arvokas. Olen tyytyväinen, että olen rohjennut kurkistaa myös sen puolen naapurin aidan taakse, joka nuoruudessani oli outo ja kaukainen. Nyt olen itse outo ja kaukainen, mutta täynnä elämää. 


***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)




Lähteet:
Julia Rolf & Jyrki Kangas; Jazz - koko tarina (ReadMe 2011)
Wikipedia





    


lauantai 12. marraskuuta 2016

Tuomari Nurmio ja Köyhien Ystävät: Kohdusta hautaan (1979 Johanna LP)

Tuomari Nurmio ja Köyhien Ystävät: Kohdusta
hautaan (1979 Johanna LP), valokuva
Juntunen
Yöpöytä lukemistona on tällä hetkellä Jukka Lindforsin, Markku Salon ja Raimo Pesosen järkälemäiseltä tuntuva kirja Dumari (WSOY 2011), joka kertoo Tuomari Nurmion 60 vuotisesta urasta. Alun varsin perusteltujen kasvukipujen ja poliittisten paatosten jälkeen, kirja nytkähtää hurjalla vauhdilla eteenpäin, kun tarina pääsee kohtaan, jossa ensimmäinen pitkäsoitto Kohdusta hautaan on ilmestynyt. Sen pidemmälle Handen tarinaa en ole vielä edennyt. 

Olin 10 -v kun levy ilmestyi. Vuosi oli 1979. Hande oli tuolloin vajaa kolmekymppinen ja erittäin persoonallisen näköinen, ikäänsä nähden. Tuomari Nurmio ja Köyhien Ystävät esiintyivät Levyraadissa ja muistan kuinka katsoin koko orkesteria todella vinoon. Olin lapsen mielellä varma, että kaverit ovat sairaalan potilaita! Vaikka Tuomari Nurmion suosio ulottui aina Riihimäen ja Lohjan kautta Lapin Kemijärvelle, oli Hande porukoineen meidän taloudessa vielä suht uusi tuttavuus, vaikka varmasti mm. liki soittokiellossa ollut Kurja matkamies maan ja muut maan pysäyttäneet biisit olivat radion kautta varmasti kuultuja. 

LP on merkattu Loven ja Finnvoxin studioilla tehdyksi. On ollut hauska lukea, kuinka levyä tehtiin salassa Loven studioilla. Lienee aikoinaan ollut ihan yleisestä levyttää salassa! Muistelisin ainankin Baddingin pomppivan vahtimestareita karkuun! Love meni konkurssiin ja näin levystä tuli Johannan ensimmäinen pitkäsoitto. Muikea alku!  

Mielikuva sairaalan potilaista oli aavistuksen pelottava, vielä kun Nurmio ja Köyhät Ystävät soittivat rokkia noinkin suurella itseluottamuksella. Eihän 10-vuotiaalle uponnut Nurmion elämänviisaat sanoitukset ja Pulliaisen taivaansiniset kitarasoundit. Kerran kun pelästyy, siitä kärsii pitkään. Hieman nenään laulettu ja sanoiltaan arvoituksellinen Hän on täällä tänään, saa edelleen kylmiä väreitä - onneksi nyt väreet ovat hallittavissa ja nyt ne hivelevät. Vanhempien levyjen etuna on se, kun saa tietoja taustoista ja faktoista, saa myös levy aivan uudenlaista eloa. Vanhat levyt eivät suinkaan vanhene, vaan kasvavat. Aikamatka - kuplavolkkari ohjattiin hiekkatielle. 

Valo yössä-single, kesto 2;26
Vaikka Hande on enemmän Dylanin miehiä, ei tämän päiväinen Cohenin poismeno voi olla tuntumatta levyä kuunnellessa, sillä Makasiinien luona (säv. ja alkup.san. Rodgers, kään. Nurmio) on samaa sulaa Dylanin ja Cohenin steariinia, joka saa lihat liekin ympärille. Tempo biisissä on kuin  potkukelkalla liikkumista; pehmeää ja liukuvaa. Kannattaa kokeilla Eslan kyytiä. Kaikissa Nurmion linjavedoissa en ole samalla puolella ja niitä uran vaiheille on sattunut, ensimmäisestä levystä alkaen, mutta Valo yössä Twist on kerrassaan oiva veto. Kappale on jazzahtavaan singleversioon juuri tuon twistin verran erilainen. LP-versio on myös radikaalistii lyhyempi (1;42), single version ollessa 2;26. 


Levyltä löytyvät todella raadolliset Oi mutsi mutsi ja Kurja matkamies maan biisit. Itkeminen on psyykkista olotilaa ja sen vakavammalle reuna-alueelle näiden biisien kohdalla ajaudutaan. Oi mutsi mutsissa Nurmion ääni väreilee kuin näpistyksestä kiinni jääneellä lapsella. Omatunto ohjaa. Kurja matkamies maan on silkkaa uudisraivaajien musiikkia, kuin suoraan John Fordin Vihan hedelmien soundtrackilta. Em. kirjan herkullisten faktapohjien johdattamana, kappaleen status saa uutta pintaa. Kannattaa kaivaa kirja esiin!

Älä itke Iines on henkilökohtaisella akselilla biisinä jäänyt sivummalle. Se on renkutus, joka on liian hilpeä. En näe Tuomari Nurmiota hilpeänä veikkona. Iinestä nopea tempoisempi Just siks selittyy helpommin, sillä biisi uppoaa paremmin Nurmion rokken roll taustaan. Levyn lopettava instrumentaali 7ender on silkkaa Pulliaista (Esa) ja sehän sopii kuin vastaleivottu pulla, jääkappikylmän maidon kanssa. 

Nurmio ehdotti levyä EP:ksi, mutta kuulijalle kivampi, että ympärillä ollut sosiaalinen paine voitti ja näin levystä tehtiin kokopitkä. Vaikka EP mittainen levy olisi ollut Suomi-rockin yksi suurimmista teoista, on hedelmällisempää kuunnella, kuinka Nurmio on Köyhien Ystävien kanssa saanut hulppean monisärmäisen LP:n aikaiseksi.

Kohdusta Hautaan on hyvä Nurmio levy, mutta se, onko se paras, on makuasia. Toisaalta sillä lienee tuskin edes merkitystä. Jos et pidä, et pidä. Älä kuuntele. Kohdusta hautaan levyn voisi tintata yleissivistyksen pariin, mutta ei sitäkään. Jos sivistys ei kiinnosta, ei se kiinnosta. Loput voit päätellä rivien välistä!

***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä) 




Lähde:
Dumari; Jukka Lindfors, 
Markku Salo
ja Raimo Pesonen
(WSOY 2011)