 |
| The New Christs; Distemper (Blue Mosque Records, 1989 ), cover art Peter Simpson |
The New Christsin rehellisen raakaa rock´n roll soundia kaipaa ajoittain - välillä on päästävä museoon, puita pilkkomaan, syömään perunoita, istumaan villasukat jalassa nuotion ääreen...tiedättehän. Lisäksi kun tuohon rock´n roll soundiin on lisätty aimoa annos autotallisoundin karheutta ja alkukantaisuutta. Voisiko elämä maukkaampaa olla!
The New Christsin ura on edennyt sykleissä alkaen vuodesta 1980 (1980–1981, 1983–1984, 1987–1990, 1992–2001, 2006–nykyhetki), aina näihin päiviin saakka. Orkesteri tekee edelleen aktiivisesti keikkaa. Bändin solisti Rob Younger on ollut solistina myös punk-bändi Radio Birdmannissa. Myös Radio Birdman jatkaa toimintaansa (aloittaneet 1974).
Levyhyllyn vinyylinä on vuonna 1989 ilmestynyt Distemper, joka oli Australian alternative listalla
#1. Valveutuneen radiotoimittajan avustuksella, poimin orkesterin Ylen silloin niin mainiosta musiikkitarjonnasta. Levyn hankin postimyyntinä Helsinkiläisen Fennica recordsin kautta.
#1. Valveutuneen radiotoimittajan avustuksella, poimin orkesterin Ylen silloin niin mainiosta musiikkitarjonnasta. Levyn hankin postimyyntinä Helsinkiläisen Fennica recordsin kautta.
The New Christs; Distemper
No Way On Earth on suoraviivainen, road-henkinen rock-biisi, jossa hallittu raivo pitää tummaa pilveä tarpeeksi lähellä. Kitara huutaa paikoin kuin jumittunut moottorisaha. Työmaalla kukkona heiluu rumpali Nick Fisher; mies paikallaan. Nyt kun solisti Rob Younger on lämmitetty, lähtee There`s No Time räkäisesti tamppaamaan polkua. Yksiselitteinen soundi ruokkii kaikella energialla, jota garage-henkinen rock vaatii. Tämän melodia voisi patentida, jos siihen saisi mukaan Youngerin "tulkinnan" liitteenä. Another Sin on poppia, mutta reippaammalla temmolla. Kaikki saavat hieman hengähtää, vaikka Younger ei siltä kuulostakaan. Loistoralli jossa soundit erottuvat upeasti! The New Christsin mielikuva heilahtaa kun The Marchin käenpesä alkaa. Koko bändi on napitettu ja puettu löysään pakkopaitaan. Pitkäsoiton garage-linja säilyy, vaikka välillä levätään. Aavistuksen Doorsia, mutta enemmän New Christsia. Rumpali Fischer ja kitaristi Charlie Owen pitävät mainion vireystason yllä. The Burning Of Rome rullaa tutummalla maskuliinisemmalla ja alkukantaisemmalla hiellä. Younger vähät välittää äänen puhtaudesta ja lataa täydellä energialla. Kuten tässäkin The New Christs soundi on tuhtia, tarkkaa ja omaperäisen rosoista. Biiseissä on laadukkaita kitarasooloja, joiden ei soisi päättyvän koskaan.
The Afterburn edustaa hiipivää hulluutta ja tiivistettyä patoutumaa. Jää ritisee, kunnes pettää ja virta vie mukanaan. Outo lämpö valtaa. The Afterburn on siirtymäbiisi, joka soi Colosseumin voimalla. Circus Of Sour on selväpäinen biisi sen suurempia hienotunteisia vivahteita. Vaikka biisin rakenne rikkoutuu heilahtelevilla sivuosilla, oikaisut tapahtuvat raivokkaasti ja paluu kipinöiville raiteille tapahtuu vaivattomasti. Coming Apart tulee vieläkin nopeammalla jyrällä. Kolme minuuttia alittuu, mutta matka säilyy. Sykkeessä ei säästellä. Nopea ja rapea. Nam. Levyn pyhiinvaellus-biisi on eittämättä majesteettinen Bed Of Nails. Biisin yksi hauskuuksista ovat mainiot pitkät hiljaiset osiot, joiden aikana ehtii ajattelemaan yhden jos toisenkin asian eri skaaloilla. Elämä vilahtaa. Kappale on täynnä tukahdutettuja tunteita, jotka biisin edetessä pääsevät koko komeudessaan valloilleen. Haavat aukeavat. Tähän ei kyllästy. Love´s Underground mankeloi herkemmällä soundilla, niin bändin kuin solistinkin osalta paketin kasaan. Biisiä varjostaa pakotettu nöyryys, jonka voi hätäisesti tulkita täytebiisiksi, mutta kyseessä on kuitenkin lopetus, joka jättää edes aavistuksen optimistisen olon hurjan The Bed Of Nailsin jälkeen. Rauhallinen lopetus, jos niin voi selkeää rock-biisiä kuvailla.
Ei ole lainkaan ihme, että Distemper haukkasi ykköspaikan Australian alternative listalla. Tällä levyllä kaikki toimii mikä kuviteltavissa on. Rob Younger on tuottanut levyn ja osan kansitaiteesta ovat hoitaneet basisti Jim Dickson ja rumpali Nick Fischer. Se kertoo hyvästä hengestä ja tasapainosta. Yhteinen ymmärrys kuuluu jokaisessa kappaleessa, tahdissa ja iskussa.
No Way On Earth on suoraviivainen, road-henkinen rock-biisi, jossa hallittu raivo pitää tummaa pilveä tarpeeksi lähellä. Kitara huutaa paikoin kuin jumittunut moottorisaha. Työmaalla kukkona heiluu rumpali Nick Fisher; mies paikallaan. Nyt kun solisti Rob Younger on lämmitetty, lähtee There`s No Time räkäisesti tamppaamaan polkua. Yksiselitteinen soundi ruokkii kaikella energialla, jota garage-henkinen rock vaatii. Tämän melodia voisi patentida, jos siihen saisi mukaan Youngerin "tulkinnan" liitteenä. Another Sin on poppia, mutta reippaammalla temmolla. Kaikki saavat hieman hengähtää, vaikka Younger ei siltä kuulostakaan. Loistoralli jossa soundit erottuvat upeasti! The New Christsin mielikuva heilahtaa kun The Marchin käenpesä alkaa. Koko bändi on napitettu ja puettu löysään pakkopaitaan. Pitkäsoiton garage-linja säilyy, vaikka välillä levätään. Aavistuksen Doorsia, mutta enemmän New Christsia. Rumpali Fischer ja kitaristi Charlie Owen pitävät mainion vireystason yllä. The Burning Of Rome rullaa tutummalla maskuliinisemmalla ja alkukantaisemmalla hiellä. Younger vähät välittää äänen puhtaudesta ja lataa täydellä energialla. Kuten tässäkin The New Christs soundi on tuhtia, tarkkaa ja omaperäisen rosoista. Biiseissä on laadukkaita kitarasooloja, joiden ei soisi päättyvän koskaan.
The Afterburn edustaa hiipivää hulluutta ja tiivistettyä patoutumaa. Jää ritisee, kunnes pettää ja virta vie mukanaan. Outo lämpö valtaa. The Afterburn on siirtymäbiisi, joka soi Colosseumin voimalla. Circus Of Sour on selväpäinen biisi sen suurempia hienotunteisia vivahteita. Vaikka biisin rakenne rikkoutuu heilahtelevilla sivuosilla, oikaisut tapahtuvat raivokkaasti ja paluu kipinöiville raiteille tapahtuu vaivattomasti. Coming Apart tulee vieläkin nopeammalla jyrällä. Kolme minuuttia alittuu, mutta matka säilyy. Sykkeessä ei säästellä. Nopea ja rapea. Nam. Levyn pyhiinvaellus-biisi on eittämättä majesteettinen Bed Of Nails. Biisin yksi hauskuuksista ovat mainiot pitkät hiljaiset osiot, joiden aikana ehtii ajattelemaan yhden jos toisenkin asian eri skaaloilla. Elämä vilahtaa. Kappale on täynnä tukahdutettuja tunteita, jotka biisin edetessä pääsevät koko komeudessaan valloilleen. Haavat aukeavat. Tähän ei kyllästy. Love´s Underground mankeloi herkemmällä soundilla, niin bändin kuin solistinkin osalta paketin kasaan. Biisiä varjostaa pakotettu nöyryys, jonka voi hätäisesti tulkita täytebiisiksi, mutta kyseessä on kuitenkin lopetus, joka jättää edes aavistuksen optimistisen olon hurjan The Bed Of Nailsin jälkeen. Rauhallinen lopetus, jos niin voi selkeää rock-biisiä kuvailla.
 |
| The New Christs; Distemper (Blue Mosque Records, 1989 ),cover art Peter Simpson, photos Jim Dickson, Nick Fisher |
***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
lähteet:
wikipedia
www.allmusic.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti