The Smiths; The World Won´t Listen (1987 Rough Trade LP)

The Smiths; The World Won´t Listen (1987 Rough Trade LP),
sleeve by Morrissey, photo Jurgen Vollmer, layout Caryn
Cough, art co-ordination Jo Slee

The Smiths, tai pikemminkin tämä on Morrisseyn syytä, kun mies kerta Flow -festivaaleilla oli. Minä en. Tällä kirpaisevalla ”tempulla” mies sai katsomaan taakse, aikaan jolloin The Smiths oli ja eli. Ja näin pääsemme The Smithsiin. Lautaselle oli tarjolla myös The Smithsin viimeinen studiolevy Strangeways, Here We Come, vuodelta 1987, mutta The World Won´t Listen ”voitti” postikortin mitalla, sillä levyn sisätaskusta löytyi The Rank-levyaihein kortti. On riemastuttavaa löytää levyjen kansiin piilotettuja esineitä, mm. kortteja, pääsylippuja, keikka-arvosteluja, jotka vuosia naftaliinissa lilluen kasvavat nimellistä korkoa ja kulttuuriarvoa. Nannaa!

Smithsiä en ole nähnyt, mutta Morrisseyn kyllä; 1997 Helsingin Jäähalli, päivää ennen itsenäisyyspäivää. Silloin ei kuultu (muistikuvan mukaan) The World Won´t Listen kokoelmalevyn klassikoita, mutta muuten setti oli hyvin Smithsin tyyliin brittihenkinen.

The Smiths; Rank postikorttti

Smiths on iso vaikutteiden antaja, siinä missä esim. Ramones. Yhtä lailla kun hoilaa itsekseen Ramonesta, huomaa hoilaavansa Smithsiltä ”hang the DJ, hang the DJ” (Panic)! Ja sitä tapahtuu melko usein. Samaa tapahtuu Bigmouth Strikes Again – biisissä, kun kertosäettä saa murahdella heikolla henkilökohtaisella lauluäänellä. Nyt kun kuuntelee Smithsiä, ei ole ihme, että vuosien mittaan on diggaillut muistakin brittibändeistä (Stone Roses, Charlatans, Dodgy jne…) Smiths kuulostaa silti vanhemmalta ja nyt tarkoitan sukulaissuhdetta. Isän kädestä!

The World Won´t  Listen ei tullut hyllyyn täsmäostoksena, vaan alennuksen kautta. Lause saa minut häpeämään. 9,95:- markkoina on levylle alentava hinta, nykyrahassa hieman yli euron verran! Siihen ei Smithsin kaltaisen bändin olisi joutunut nöyrtymään. Duunariperheen poika tosin kiittää. Liekö kohtalolla ollut osuutta asiaan?

Aivan sama, vaikka A-puolen lopulla ei ylletä Panicin ja Askin tapaisiin hitteihin, sillä Morrisseyn lakonisuus ja Johhny Marrin tinkimätön kitarointi riittävät (Unloveable). Itseasiassa pelkkä miehien läsnäolo riittää! Hengen asioita! The Boy With The Thorn In His Side huitelee jossain pilviverhossa, aivan kuin Kate Bushin tuotanto. Morrisseyn äänessä ja laulutavassa on myös jotain perin Bushimaista. Onko vuoden 1958-59 britti-ilmastossa ollut jotain ylimääräistä persoonallisuutta!

Jos miettii The Smithsin paluuta, en voisi yksioikoisesti olla siitä iloinen. En ole varma, kääntyisikö se jopa bändiä vastaan. The Smiths on vahvasti oma ajan bändi. Sitä aikaa ei vain yksinkertaisesti enää ole. Kuolleet puhuvat, mutta eivät laula. Sen vuoksi onkin äärimmäisen raskasta kuunnella levyä, sillä äänet tulevat jostain haudan takaa (Asleep).

The Smiths; The World Won´t Listen (1987 Rough Trade LP),
sleeve by Morrissey, photo Jurgen Vollmer, layout Caryn 
Cough, art co-ordination Jo Slee

Hieman jää B-puolella kaipaamaan ryhdikkäämpiä ja lennokkaampia The Smiths biisejä, mutta vain sen vuoksi, että niiden laatu on vain niin äärimmäisen korkea. Tarkoitan sitä, että siinä sivussa nämä vähemmän vauhdikkaat, mutta äärimmäisen kiehtovat ”lakoniset lassikot” jäävät syyttä jalkoihin. Panic ja Ask ovat kermaa, mutta varsinainen kakku on Rubber Kingiä ja That Joke Isn´t Funny Anymore`ta. Ravitsemus tapahtuu siellä.

Olen tyytyväinen valintaani. The Smiths tekee onnelliseksi, vaikka totuus kuolevaisuudesta satuttaa. Ja kun jonain jumalattomana päivänä levyyn tulee naarmu jos toinenkin tai se karhenee niin, että neula pomppii kuin rampautettu rusakko, on luonnollista laskea irti. Mutta ei vielä. Nyt on aika mennä autokaupoille, ajaa keskustaan ja veivata ikkunat auki! Nupit kaakkoon!

***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)