Tämä kesä - kesä 2015 meni unohdusten, päällekkäisyyksien ja pettymysten kesänä. Vaikka toukokuun lopun Maailma kylässä-tapahtumassa ei sen kummempaa täkyä ollut, olisi se ollut mainio ulkoilmatapahtuma, erilaisine oheispalveluineen. Maailma kylässä-tapahtumassa on ollut hyvät murkinat. Kulttuuriuutisista ulottumattomana tapahtuma meni kuitenkin ohitse. Kesäkuun alussa Sideways ilahdutti mm. Jesus And Mary Chainilla, mutta se kaatui henkilökohtaisiin päällekkäisiin tapahtumiin. Provinssin esiintyjälista ei ole vuosiin juurikaan ilahduttanut - Cardigans yksin ei riitä. Ämyrock on vuosi toisensa jälkeen ehtinyt hiipimään takavasemmalta ohitse - oma moka kun ei kelkkaan ehdi. Vaikka Ruisrock on kirjaimellisesti ulkoilmatapahtuma parhaasta päästä, ei sekään ole jaksanut sykähdyttää niin kuin aiemmin. Kunnon kotimaisten ollessa pois, ei vanhat Public Enemy ja Backyard Babies saa liikkeelle. Olutteltassa toki viihtyisi, mutta pelkästään hintavan juoman vuoksi ei kehtaa liikahtaa. Pori Jazz olisi ollut kokemus ja Kyllie Minogue olisi sen kruunannut, mutta rahatilanteen sanelemana kieli poskessa retket oli jätettävä. Ilosaarirock antaa vielä(kin) odotuttaa, samoin Työväen musiikkitapahtuma. Kesän ykköstapahtumat sijoittuivat samalle viikonlopulle eli H2Ö ja Qstock. H2Ö:n huomasi vasta iltauutisista ja Qstock kaatui kaukaisuuteen ja vapaa-ajan puutteeseen. Qstockin esiintyjälista oli yksi kesän parhaista; mm. Radiopuhelimet, The Sounds ja "kerran vielä vuosien jälkeen" Popeda. Saamattoman ja epäonnisen kesän kruunasi Flow-festivaali, jossa mielenkiintoisimmat bändit (Ride, Shadowplay, Pet Shop Boys, Beck) hajosivat eri päiville. Tämä kesä hajosi käsiin.
Erityisesti brittiläinen alternative-ryhmä Ride olisi ollut balsamia jo naavaa kasvavan rockmusiikin ystävän korville. Tässä syy miksi.
RIDE: Nowhere (Sire records 1990)
Vuonna 1990 julkaistu Nowhere herätti mielenkiinnon jo levynkannesta lähtien. Kannessa matomainen ja aavistuksen painostavan oloinen aalto "lepäilee " ja väreilee sinisen eri sävyissä, eikä katsoja tiedä nouseeko se hetkessä viiden metrin harjaan vai leppyykö se tasaiseksi tyyneksi pinnaksi. Siinä leikitään tulen hypnoottisuudella. Lisäksi bändin ja levyn nimet on painettu kanteen taidokkain kohokirjaimin. Kansi on yksinkertaisuudessaan tyylikäs.
Ride pääsi heti kättelyssä hyvään kelkkaan, sillä miksaajaksisaatiin Alan Moulder, jolta löytyy meriittilistaa mm. David Bowien levyltä The Rise And Fall Of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars (1972), Jesus And Mary Chainin levyiltä, sekä Depeche Moden ja U2:n.
Nowhere on vielä hieman raakile, vasta hiomisvaiheessa, vaikka esim. Seagull rypistää ja rääkkää äänimaisemaa tuhdilla ja kunnioitettavalla säröllä ja bändi piiskaa kappaletta isän kädestä. Levy astelee vielä aavistuksen perinteisenä muistetun kirosanallisen brittirockin jalanjälkiä ja sen hajujälki on levyllä. Onneksi kyseessä on vain rippeitä ja siellä täällä on erotettavissa Riden oma persoonallinen soundi. In A Different Place (5;27) raottaa omalta osalta Riden sielunmaisemaa. Bändi kuulostaa yksinäiseltä ja itsenäiseltä ankanpoikaselta, jossa melodian viaton pörheys terästyy Riden kauniilla sähkönkäytöllä. Kappale on melko mitätön, mutta melodia on patenttia! Andy Bellin lakonisesta laulutyylistä voi olla montaa mieltä, mutta Riden melodiaan se sopii. Hieno kaunotar ja hirviö asetelma tulee esille B-puolen Dreams Burn Downissa, jossa pehmeääninen Bell "taistelee" asemastaan todella voimakkaan ja säröisen sähkökitaramuurin äärellä. Pienestä kappaleesta syntyy yli kuusiminuuttinen monumentaalinen teos. Decay poikkeaa temmokkaampana kappaleena ja se tuntuukin hajoavan kauniisti pieneksi muruksi, menemättä rikki. Paralysed eheyttää levyä jona aikana ikkunat avautuvat ja otetaan happea. Se antaa ilmaa siipien alle, se antaa henkeä oikeassa kohdassa.
Nowhere o n hieman raakile, mutta syötäviä kohtia löytyy paljon ja luottamus siihen, että bändi pystyy tuottamaan jatkossa täydellistä satoa, saa hyvän pohjan. Ride tuo esille sielunmaisemaa ja omaa persoonallista melodiaa, johon rakastuu pitkäikäisesti. Levy lupaa ja myös antaa paljon. Liikutaan täydellisyyden rajamailla.
RIDE: Carnival Of Light (Sire records 1994)
Carnival Of Light levylle tuottajaksi tuli brittiläinen arvostettu John Leckie (mm. Stone Roses, XTC ja The Fall). Kannen kuvassa on käytetty kalansilmäobjektiiviä tuomaan henkeä, samoin itse levyssä ja levyn alla. Onneksi kansilehtisen sisäsivuille on löydetty kattava otos bändin studiosessio ajasta ja näin uskottavuus bändiin säilyy. Ride ei ole ollut kaupan - onko musiikki?
Hieman yllättäen soundimaailma saa paikoin erittäin raskaita sävyjä, kuten levyn avauksessa Moonlight Medicinessä pari ensimmäistä minuuttia; mättöä ja murskaa, ennen perus-Ride puhtautta. 1000 Milesin ja From Time To Timen aikana tulee selväksi Riden huikea rimannosto edellisiin levyihin nähden. Levy on täynnä pehmeydellä helliviä pop-sävelmiä ja viattomuudella vikitteleviä melodioita. Natural Grace ja Only Now vahvistavat levyn vahvaa hipahtavuuden vapautta. Laulut, stemmat ja melodiat soljuvat kerroksittain todella kiehtovien ratkaisujen lomitse. Tämä on täydellistä! Birdman edustaa Riden hillittyä ja onnistunutta kokeilun ja kikkailun maltillista näytettä, jossa pellit aukeavat komeasti kun on niiden aika. Päästään lopputulokseen, josta esim. Oasis vain saattoi unelmoida.
Riden etuna on juuri tuo kehittymisen taito. Siinä missä Oasis jämähti Definitely Mayben ja yliarvostetun Morning Gloryn jälkeen liki totaalisesti, nakutti Ride biisi toisensa jälkeen kovempia suorituksia. Oikea bändi on siis elossa.
How Does It Feel räimii pelottavan raskaalla kädellä, liki Jesus And Mary Chainin hengessä. Lauluosuuden pehmeys pitää kappaleen juuri ja juuri pinnalla. Heti perään Endless Road tuoksahtaa Rolling Stonesilta, mutta välittömästi Magical Spring karkoittaa moiset happamuudet, tuomalla perus-Riden takaisin. Instrumentaalisen Rolling Thunderin kautta lopetetaan levy kepeällä I Don´t Know Where It Comes From klassikolla.
Carnival Of Light on täynnä hienoja melodioita ja ajattomuutta. Bändi on kasvanut mittoihin, joista ylöspäin kasvu saattaa olla turmiollista. Kehitys täytyy löytyä toisin. Umpikujan uhka ei biiseissä kuulu. Kappaleet eivät ole laskelmoituja ja levy säilyttää tuoreuden ja kuunneltavuuden vaivatta. Ansaitusti levy kipuaakin Nowhere ja Going Blank Again-levyjen edelle.
Sitten tuli musiikin luontainen vihollinen, ihminen ja keksi soittolistat. Laadukas musiikki väheni ja pääosin katosi radiosta ja Riden kaltaiset marginaalirakoon jääneet bändit kärsivät laatutietoisten kuulijoiden kanssa. Musiikki hävisi ja mm. Ride siinä sivussa. Musiikkiharrastus karkasi joutomaille. Ale-laareja väheksymättä, niitä tuli koluttua ja kohtalon koura osallistui hetkeen. Vanhojen meriittien ansiosta oli helppo poimia Riden vuonna -95 julkaistu pitkäsoitto Tarantula, kun se kerran "kaatopaikalla" kohdalle sattui. Sattumasta ja hyvästä huomiokyvystä oli apua, sillä nyt pelkistetty kansi poikkesi radikaalisti edellisistä. Bändin nimi oli painettu huomaamattoman pienellä yläkulmaan. Värimaailma ja kuva kielivät kuitenkin tiukasta rock asenteesta ja se sai pysähtymään ja tutkimaan levyä tarkemmin. Hyvä niin.
RIDE: Tarantula (Creation 1995)
Black Nite Crash on varjo vain entisestä Ridesta. Biisi on raaka ja tiukka rock rypistys, tuimalla asenteella, kuin kannen kuva vasten kasvoja. Alkuaikojen biisejä tapaileva Sunshine/ Nowhere To Run kuulostaa aluksi vääjäämättäkin pliisulta, sillä kontrasti Black Nite Crashiin on valtava. Kappale kuitenkin rasvautuu ja loppua kohden rytmin löytymisessä ei ole ongelmia. Levyn lahja on vahvat soundit ja piilevät rock melodiat kuten Dead Man. Soittoa on aukaistu yksinkertaisemmaksi ja se vapauttaa bändiä anarkistisempaan ja rujompaan tyyliin, rytmiä ja pitkiä ilmavia soundeja unohtamatta (Mary Anne 6:46). Kaikkein balladein osuus bändiltä ei oikein taivu. Castle On The Hill jää päiväkirjamaiseksi tilitykseksi. Sitä vastoin alusta vinkuva Gonna Be Alright on kuin päivitettyä punkkia. Hieman ehkä turha, mutta piristävä heitto. Totisimmat saattavat löytää kappaleista liiallista teennäisyyden makua, mutta se johtuu pelkästään tiukemman melodian harhasta. Pelkistetymmät biisit sallittakoot, sillä sisältö on pääosin kunnossa. Kieltämättä Burnin´kaltaista tiukkaa vääntöä kuulisi mielusti enemmän, mutta levyn eduksi täytyy löytyä tasoja. Onnistunut loppu; Starlight Motel sytyttää tauluun kolmannenkin tähden.
Tarantula kielii lopun alusta. Ajat ovat muuttuneet. Vika ei ole levyn, vaan musiikin menekin. Biisit toimivat, mutta hukkuvat helposti. Valtavirran hitit puuttuvat ja sillä ei elä ja vaatiikin luonnetta tehdä omanlaista musiikkia kysynnän katveessa. Ride ei kuitenkaan ole sortunut myymään sielua ja se välittyy. Pinnalla se pysyy sen vuoksi, koska se haluaa.
Ride on vuonna 2015 harvinainen ilmestys vanhoilta kunnon rock-ajoilta. Bändi on kasvanut hyvässä mullassa ja juuret ovat syvällä. Ride on vahva bändi. Näiden neljän em. mainitun levyn kaari on kaunis. Loivan alun jälkeen matka on taittunut sileää tietä kauniilla maisemalla. Ride on luotettava matkakumppani, jonka seurassa viihtyy.
 |
| Ride: Nowhere (Sire 1990), sleeve Warren Bolster |
Vuonna 1990 julkaistu Nowhere herätti mielenkiinnon jo levynkannesta lähtien. Kannessa matomainen ja aavistuksen painostavan oloinen aalto "lepäilee " ja väreilee sinisen eri sävyissä, eikä katsoja tiedä nouseeko se hetkessä viiden metrin harjaan vai leppyykö se tasaiseksi tyyneksi pinnaksi. Siinä leikitään tulen hypnoottisuudella. Lisäksi bändin ja levyn nimet on painettu kanteen taidokkain kohokirjaimin. Kansi on yksinkertaisuudessaan tyylikäs.
Ride pääsi heti kättelyssä hyvään kelkkaan, sillä miksaajaksisaatiin Alan Moulder, jolta löytyy meriittilistaa mm. David Bowien levyltä The Rise And Fall Of Ziggy Stardust And The Spiders From Mars (1972), Jesus And Mary Chainin levyiltä, sekä Depeche Moden ja U2:n.
Nowhere on vielä hieman raakile, vasta hiomisvaiheessa, vaikka esim. Seagull rypistää ja rääkkää äänimaisemaa tuhdilla ja kunnioitettavalla säröllä ja bändi piiskaa kappaletta isän kädestä. Levy astelee vielä aavistuksen perinteisenä muistetun kirosanallisen brittirockin jalanjälkiä ja sen hajujälki on levyllä. Onneksi kyseessä on vain rippeitä ja siellä täällä on erotettavissa Riden oma persoonallinen soundi. In A Different Place (5;27) raottaa omalta osalta Riden sielunmaisemaa. Bändi kuulostaa yksinäiseltä ja itsenäiseltä ankanpoikaselta, jossa melodian viaton pörheys terästyy Riden kauniilla sähkönkäytöllä. Kappale on melko mitätön, mutta melodia on patenttia! Andy Bellin lakonisesta laulutyylistä voi olla montaa mieltä, mutta Riden melodiaan se sopii. Hieno kaunotar ja hirviö asetelma tulee esille B-puolen Dreams Burn Downissa, jossa pehmeääninen Bell "taistelee" asemastaan todella voimakkaan ja säröisen sähkökitaramuurin äärellä. Pienestä kappaleesta syntyy yli kuusiminuuttinen monumentaalinen teos. Decay poikkeaa temmokkaampana kappaleena ja se tuntuukin hajoavan kauniisti pieneksi muruksi, menemättä rikki. Paralysed eheyttää levyä jona aikana ikkunat avautuvat ja otetaan happea. Se antaa ilmaa siipien alle, se antaa henkeä oikeassa kohdassa.
 |
| Ride: Nowhere (Sire 1990), photo Joe Dilworth |
Nowhere o n hieman raakile, mutta syötäviä kohtia löytyy paljon ja luottamus siihen, että bändi pystyy tuottamaan jatkossa täydellistä satoa, saa hyvän pohjan. Ride tuo esille sielunmaisemaa ja omaa persoonallista melodiaa, johon rakastuu pitkäikäisesti. Levy lupaa ja myös antaa paljon. Liikutaan täydellisyyden rajamailla.
**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Riden Going Blank Again (-92) tuli
juuri sopivasti ennen Suomen Provinssirock-keikkaa (-93). Levyn kansitaide
kaikessa eroavaisuudessaan edelliseen Nowhere levyn kanteen, onnistui jälleen
kerran nappiin. Christopher Gunsonin tekemä kansi on häkellyttävän
värikylläinen ja raikas. Kuvassa on juuri sitä ”kieroutta”, mitä bändi edustaa.
Kuvalla edustettu bändin t-paita on ollut yksi tyylikkäimmistä bändipaidoista
johon olen törmännyt. Alan Moulder jatkoi taustajoukoissa, yhdessä bändin kanssa ja jälki on kaunista.
 |
| Ride: Going Blank Again (Sire 1992), cover Christopher Gunson |
RIDE: Going Blank
Again (Sire records 1993)
Leave Them
Behind on klassikko. Se
on kaunis. Reilu kahdeksan minuuttinen sähköinen colosseum tarjoaa kuunneltavaa
koko illaksi. Olet astunut Riden valtakuntaan. Bändi on kuivannut
korvantaustansa ja ottanut valtavan harppauksen Nowhere-levyn hauraudesta ja
nyt Ride tömisee suurella soundilla, joka istuu bändin muottiin ryhdikkäästi.
Tällä levyllä Ride ei karsasta puhtaita popmelodioitakaan ja Twister tarjoaa
bändistä raikkaan ja yllättävän iloisen version. Hienointa on se, että
popmelodia taittuu mutkatta. Ei kaksi ilman kolmatta, sillä vihainen ja ärhäkkä
Not Fazed on yleisestä melodiasta hieman rockahtavampi ja istuu käteen kuin
kulunut ja likainen työhanska. Bändi yllättää vielä akustisemmalla
athmosphäärillä (Chrome Waves) ennen perinteikkäämpää Mouse Trappia. Bändi on
tiukka. Kaikkia osa-alueita on ruuvattu pari pykälää kireämmälle, CD-soundin nuollessa Riden melodioita; sähköinen soundi potenssiin kaksi. Time Of Her Time
käy kuin hittimoottori. pyörii, kairaa ja menee vauhdilla lävitse. Ride ei jää nyt makaamaan, kuten se teki paikoin Nowhere-levyllä – siitä esimerkkinä pystyyn
nostettu Cool Your Boots. Pop-melodioiden liika hilpeys kostautuu hetkeksi
ylipirteässä ja aurinkoisessa purkka-pop serkussa Making Judy Smilessa, jossa
melodiat lässyttävät liian teennäisesti. Time Machinen kokeellisuus on
terveellisemmällä pohjalla. Vaikka biisi kiehtovasta melodiapohjasta huolimatta
ei nappiosuma ole, sopii se bändille tekopirteyttä paremmin. Time Machine on
tältä levyltä lähimpänä Nowhere-levyn ruma ankanpoikanen-hahmoa. OX4 korjaa
lopun pienet harhailut, sillä biisin ilmavuus on Ride-progea parhaimmillaan.
Pitkä ruoho hieman jätättää. Ei ole kelloa, ei aikaa. Ajattomuus jää levyn
loputtua leijumaan.
Biisi toisensa jälkeen, kerros
kerrokselta, rakkaus syvenee. Bändi koukuttaa, ottaa haltuun. Se tekee
puumerkin rintaan, sydämeen ja lopulta sieluun. Se ei päästä irti. Going Blank
Again on levyhyllyn klassikko, on siellä entuudestaan mitä levyjä tahansa. Tämä
ei apinoi, ei kopioi. Tämä on luomua ja Raid on sen isäntä.
***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
 |
| Ride: Carnival Of Light (Sire records 1994), photo Gered Mankowitz, desing Ride & Mark Brown |
Carnival Of Light levylle tuottajaksi tuli brittiläinen arvostettu John Leckie (mm. Stone Roses, XTC ja The Fall). Kannen kuvassa on käytetty kalansilmäobjektiiviä tuomaan henkeä, samoin itse levyssä ja levyn alla. Onneksi kansilehtisen sisäsivuille on löydetty kattava otos bändin studiosessio ajasta ja näin uskottavuus bändiin säilyy. Ride ei ole ollut kaupan - onko musiikki?
Hieman yllättäen soundimaailma saa paikoin erittäin raskaita sävyjä, kuten levyn avauksessa Moonlight Medicinessä pari ensimmäistä minuuttia; mättöä ja murskaa, ennen perus-Ride puhtautta. 1000 Milesin ja From Time To Timen aikana tulee selväksi Riden huikea rimannosto edellisiin levyihin nähden. Levy on täynnä pehmeydellä helliviä pop-sävelmiä ja viattomuudella vikitteleviä melodioita. Natural Grace ja Only Now vahvistavat levyn vahvaa hipahtavuuden vapautta. Laulut, stemmat ja melodiat soljuvat kerroksittain todella kiehtovien ratkaisujen lomitse. Tämä on täydellistä! Birdman edustaa Riden hillittyä ja onnistunutta kokeilun ja kikkailun maltillista näytettä, jossa pellit aukeavat komeasti kun on niiden aika. Päästään lopputulokseen, josta esim. Oasis vain saattoi unelmoida.
Riden etuna on juuri tuo kehittymisen taito. Siinä missä Oasis jämähti Definitely Mayben ja yliarvostetun Morning Gloryn jälkeen liki totaalisesti, nakutti Ride biisi toisensa jälkeen kovempia suorituksia. Oikea bändi on siis elossa.
How Does It Feel räimii pelottavan raskaalla kädellä, liki Jesus And Mary Chainin hengessä. Lauluosuuden pehmeys pitää kappaleen juuri ja juuri pinnalla. Heti perään Endless Road tuoksahtaa Rolling Stonesilta, mutta välittömästi Magical Spring karkoittaa moiset happamuudet, tuomalla perus-Riden takaisin. Instrumentaalisen Rolling Thunderin kautta lopetetaan levy kepeällä I Don´t Know Where It Comes From klassikolla.
 |
| Ride: Carnival Of Light (Sire records 1994), photo Tom Sheehan, desing Ride & Mark Brown |
Carnival Of Light on täynnä hienoja melodioita ja ajattomuutta. Bändi on kasvanut mittoihin, joista ylöspäin kasvu saattaa olla turmiollista. Kehitys täytyy löytyä toisin. Umpikujan uhka ei biiseissä kuulu. Kappaleet eivät ole laskelmoituja ja levy säilyttää tuoreuden ja kuunneltavuuden vaivatta. Ansaitusti levy kipuaakin Nowhere ja Going Blank Again-levyjen edelle.
***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Sitten tuli musiikin luontainen vihollinen, ihminen ja keksi soittolistat. Laadukas musiikki väheni ja pääosin katosi radiosta ja Riden kaltaiset marginaalirakoon jääneet bändit kärsivät laatutietoisten kuulijoiden kanssa. Musiikki hävisi ja mm. Ride siinä sivussa. Musiikkiharrastus karkasi joutomaille. Ale-laareja väheksymättä, niitä tuli koluttua ja kohtalon koura osallistui hetkeen. Vanhojen meriittien ansiosta oli helppo poimia Riden vuonna -95 julkaistu pitkäsoitto Tarantula, kun se kerran "kaatopaikalla" kohdalle sattui. Sattumasta ja hyvästä huomiokyvystä oli apua, sillä nyt pelkistetty kansi poikkesi radikaalisti edellisistä. Bändin nimi oli painettu huomaamattoman pienellä yläkulmaan. Värimaailma ja kuva kielivät kuitenkin tiukasta rock asenteesta ja se sai pysähtymään ja tutkimaan levyä tarkemmin. Hyvä niin.
 |
| Ride: Tarantula (Creation 1995), desing negativespace |
Black Nite Crash on varjo vain entisestä Ridesta. Biisi on raaka ja tiukka rock rypistys, tuimalla asenteella, kuin kannen kuva vasten kasvoja. Alkuaikojen biisejä tapaileva Sunshine/ Nowhere To Run kuulostaa aluksi vääjäämättäkin pliisulta, sillä kontrasti Black Nite Crashiin on valtava. Kappale kuitenkin rasvautuu ja loppua kohden rytmin löytymisessä ei ole ongelmia. Levyn lahja on vahvat soundit ja piilevät rock melodiat kuten Dead Man. Soittoa on aukaistu yksinkertaisemmaksi ja se vapauttaa bändiä anarkistisempaan ja rujompaan tyyliin, rytmiä ja pitkiä ilmavia soundeja unohtamatta (Mary Anne 6:46). Kaikkein balladein osuus bändiltä ei oikein taivu. Castle On The Hill jää päiväkirjamaiseksi tilitykseksi. Sitä vastoin alusta vinkuva Gonna Be Alright on kuin päivitettyä punkkia. Hieman ehkä turha, mutta piristävä heitto. Totisimmat saattavat löytää kappaleista liiallista teennäisyyden makua, mutta se johtuu pelkästään tiukemman melodian harhasta. Pelkistetymmät biisit sallittakoot, sillä sisältö on pääosin kunnossa. Kieltämättä Burnin´kaltaista tiukkaa vääntöä kuulisi mielusti enemmän, mutta levyn eduksi täytyy löytyä tasoja. Onnistunut loppu; Starlight Motel sytyttää tauluun kolmannenkin tähden.
Tarantula kielii lopun alusta. Ajat ovat muuttuneet. Vika ei ole levyn, vaan musiikin menekin. Biisit toimivat, mutta hukkuvat helposti. Valtavirran hitit puuttuvat ja sillä ei elä ja vaatiikin luonnetta tehdä omanlaista musiikkia kysynnän katveessa. Ride ei kuitenkaan ole sortunut myymään sielua ja se välittyy. Pinnalla se pysyy sen vuoksi, koska se haluaa.
Ride on vuonna 2015 harvinainen ilmestys vanhoilta kunnon rock-ajoilta. Bändi on kasvanut hyvässä mullassa ja juuret ovat syvällä. Ride on vahva bändi. Näiden neljän em. mainitun levyn kaari on kaunis. Loivan alun jälkeen matka on taittunut sileää tietä kauniilla maisemalla. Ride on luotettava matkakumppani, jonka seurassa viihtyy.
***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Lähde: allmusic.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti