Parasta aikaa luen Jake Nymannin suhteellisen koukuttavaa kirjaa Rakas vanha vinyyli - poimintoja muistojeni levyhyllystä - (Gummerus, 2013). Siellä törmäsin Phil Ochsin levyn, All the news that´s fit to sing, muistelon kohdalla termiin cut-out. "Termi tarkoittaa äänilevyä, josta piti päästä eroon keinolla millä hyvänsä", kirjoittaa Nyman. Liian suuri painos, liian vähäiseen kysyntään. Myynnin takkuiltua, levy laitettiin tarjoukseen ja jos sekään ei auttanut levyä tyrkytettiin kuluttajille jo "parhaimmillaan" kipupisteen ali. Erittäin edullinen levy. Cut-out levyjä käsiteltiin yleensä leikkaamalla pala kulmasta pois, poraamalla reikä, esim. vinyylin keskiöön tai sitten sahattiin pieni rako levyn kansiin. Tämä tehtiin jo tehtaalla. Tuote oli näillä konsteilla tehty palautuskelvottomaksi. Viesti tuotteen tilaajalle tai ostajalle.
Moni muistelee haikein mielin erityisesti Valintatalojen, mutta myös Anttiloiden cut-out levyhyllyjä, kuinka ne kimaltelivat kaikensorttisista "helmistä". Käytäntö on mielestäni kelpo, pelkän maun jo ollessa niin suhteellista. Miksi ei kierrättää levyjä ensin kuluttajan silmien alta ja saada houkuteltua edes käymään kaupassa mahdollisen lottovoiton toivossa ja vasta sen jälkeen, kun viimeinen oljenkorsi levylle on annettu, siirtää seuraavaan käsittelyyn. Onko sekään vielä kaatopaikka vai jokin kestävän kehityksen kierrätyspiste? Vinyylillä tuskin on tunteita, mutta sielu sillä on.
Oma vähäinen hyllyni notkuu kolmesta cut-out levystä; Pushtwangersin 12#:nen Strangler from behind, The Smithereensin samoin 12#:nen Blood and roses ja Status Quon ensimmäinen pitkäsoitto Message from the Status Quo. Näistä levyistä löytyvät nuo julmat "polttomerkit".
Pushtwangers; Strangler from behind ( Amigo, 1986, 12# )
Mikä mättää ruotsalaisen alternative rock-bändin levyssä, kun pahvikanteen on täytynyt sahata vako? Levy löytyi Fennica recordsin alevalikoimista 80-luvun lopussa hintaan 15 mk:-, normaalihinnan ollessa 30mk:-. Ei mikään poljentohinta, mutta kun kyseessä oli mielenkiintoinen orkesteri, ostin levyn pois.
Nimibiisi Strangler from behind kaatuu kyllä meteliksi ja rumpali yrittää yksitoikkoisella takomisella päästä metelipurkista ulos. Riipi korvat herkiksi. Ticket to paradisessa, joka löytyy saman vuoden kelpo albumilta Here we go again, kitaroiden kaunis helinä ja laulajan Nomen rauhallisempi asenne kappaletta kohtaan, osuvat paremmin yhteen, puhumattakaan tyylikkäästä "urku" -soolosta, joka piristää jo hiipuvaa kappaletta.
Pushtwangers soundi on kiehtovimmillaan Coma tyylisissä hieman psykedeelisissä kappaleissa. Coma nousee levyn takapiruksi, jonka kanssa vääjäämättä ajaudutaan jatkoille. Pitkäsoitolla olisi täytekappale, mutta sitoisi väistämättä pakettia yhteen. Levyn taso nousee viimeistään akustisen Why are you treating me so bad kappaleen aikana, joka sekin löytyy Here we go again pitkäsoitolta, mutta tuolloin sähköisenä. Melodia tarttuu, vaikka esitys jää hieman hätäiseksi ja hieman raakileeksi. Kielletty hedelmä.
Levy ei heittämällä ole myyvä, mutta simpukassa kimmeltää pieniä helmen jyviä. Aivan kylläiseksi se ei silti tee ja sen vuoksi yksi tähti putoaa pois. Ylimääräisiltä sahausmerkeiltä kuitenkin säästytään.
**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
The Smithereens; Blood and roses (Enigma, 1986, 12#)
Amerikkalaisen The Smithereensin Blood and roses 12#:lla Eurooppa versiolla on kolme kappaletta, Amerikka version jäädessä kahteen. Listoilla Blood and roses kipusi Bilboardin mainstream tracks luettelossa 14. Tämä 1980 perustettu kitaravetoinen rock- bändi keikkailee edelleen.
A-puolen ainoa, levyn nimibiisi Blood and roses jolkottelee ja antaa odottaa. Ei haittaa, sillä Pat DiNizion ääntä on miellyttävä kuunnella ja yhtyeen kitarat tuntuvat olevan joka hetki oikeassa paikassa ja oikealla taajuudella, puhumattakaan basisti Mesarossista. Ei tämä hitti ole, mutta viettävän miellyttävä. kunnes esitys aivan liian kylmäpäisesti lopetetaan raa´alla feidauksella. Käteen jää höynäytetty maku!
Isoa kiekkoa käännetään siis jo yhden rallin jälkeen. Mister Eliminatorin alusta tulee vain yksi asia mieleen; The Muppet Shown hullu rumpali Animal. Kyllä, se TV;n nukkesarjan punapartainen raaka rumpali. The Smithereens räyhää akustisesti, mutta tyylikkäästi aavistuksen surf-tunnelmissa. Nopea ja napakka kappale. Beaty and sadness on live-versio New Yorkin Cat clubilta vuodelta 1986. Siitä ei ikävä kyllä välity bändin energisyys ja herkkyys. Live-esitys ei ole nappi veto. Puuduttavaa kuunneltavaa. Mielleyhtymä American Music Clubiin ei mairittele.
**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Status Quo; Message from the Status Quo (Pye records, 1968, LP)
Tammikuussa 1968 julkaistu single Pictures of Matchstick men toi sen verran kuuluisuutta ja kiinnostusta sekä Britanniassa, että Yhdysvalloissa, että Status Quo julkaisi pitkäsoiton pari kuukautta singlestä. Orkesterin ura on alkanut jo vuonna 1962, jatkuen reilun 30:nen studiolevyn jälkeen näihin päiviin saakka. Itsellä meni pitkään, ennen kuin edes yhdistin tämän käsillä olevan Status Quon, vuoden 1986 In the army now Status Quohon.
Levyn keskiössä oleva porattu reikä merkinnee cut-out levyä. Se on pieni ja huomaamaton, eikä vaikuta levyn kuunteluun millään lailla. Takakannen esittelyssä on mainittu vokalistiksi Mike Rossi, joka lienee sama herra kuin juuri eläkeikään ehtinyt Francis Rossi.
Jössis mikä levyn alku! Black veils of melancholy. Räikeää rääkkäystä kitaran uloimmilla soundeilla. On vaikea kuvitella näitä psykedeelisiä soundeja edes tähän aikaan, saatika sitten vuoteen 1968. Vaikeaselkoista kuin TV-sarja Musta kyy. When my mind is not live ja Elizabeth dreams ovat lähempänä Beatlesin tunnetuksi tehtyjä musiikillisia trippejä. Herkullisesti suussa sulavia, eri osioita hyvin yhteen sidottuina; kunnes When my mindissa tulee järkyttävällä tavalla lopetus miltei kesken lauseen! Oliko tässä kaikki? Oliko lopetus näin sovittu!? Ice in the sun alkaa kuin Stone Roses ja jatkuu kuin Kinks. Helppo tarttuva kappale, veikeillä viiltävillä lisä-äänillä. Kokonaisuutta kuunnellessa tuleekin helposti mieleen 90- luvun Manchesters soundi. Gentleman Joe´s sidewalk cafe on videokappale jossa uimahaalareissa ja lieriöhatuissa hassutellaan uimakopeissa ja vartiotorneissa. Stemmaa löytyy ja se toimii. Moitteettoman viihdyttävää, kunnes vinyylin kaiverrus tila päättyy. Tyly loppu jälleen kerran.
B-puolen Paradise flat on kuninkaallinen - mahtipontinen -, yllättävällä puheosuudella höystettynä. Se iskee selkeydellä. Sen kummempia kikkoja käyttämättä vahvuus jatkuu Technicolors dreamilla. Asioiden annetaan tapahtua. Levyn vahvuus on selkeässä omaperäisessä tyylissä tyylissä, joka joustaa tarpeeksi. Värisävyille annetaan tilaa, eikä tyydytä keskiharmaaseen, vaan sitä pyöräytetään rikki halutulla tavalla, käyttäen paletin jokaista nappia. Spicks and specksiä on kappaleen ilmestymisen jälkeen kopioitu ja apinoitu käänteessä jos toisessakin, eikä tämäkään versio varmasti vailla vaikutteita ole tullut. Kyllä levylle yksi tällainen kevytkenkäinen ralli mahtuu. Status Quo yllättää paikoin erittäin raskailla soundeilla, kuten Sunny cellophane sky. Alku on painava kuin vettynyt laivan perä, joka on painumassa pinnan alle. Kappaleen olisi voinut laskea syvemmälle, sillä loppua kohden kasvava raikkaus vain raatelee hienon alun tunnelman. Levyn lopettaa klassikko Pictures of matchsticks men, joka riepottelee räikeillä ja koukuttavilla soundeilla hapoille. Kitara on kipeä, se on henkisesti rasittava, mutta siihen tulee riippuvaiseksi. Valtavan hieno esitys, joka kärsii niin monen muun kappaleen ohella liian nopeasta lopusta.
Kappaleet janoaisivat järkevämpiä lopetuksia ja nyt torsoudet hiertävät ikävällä tavalla kokonaisuudessa. Tällä kuuntelulla pääsemme vain nuolaisemaan. Mikäli kappaleet on joskus taltioitu pidemmiksi, olisi aika tuoda ne esille! Silti tämä jyrä tekee jälkeä, jota on helppo seurata. Ei mahda, tämä jää mieleen.
***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Kolmesta levystä kaksi olivat sisällöltään hieman raajarikkoisia, mutta henkeä niissä oli reippaaksi pihinäksi saakka. Status Quo oli selkeästi hieno levy. Ei lähdetä vesilintuja heittelemään tai saunavinyyleitä pilkkomaan. Cut-out merkki poskessa jatketaan nojailua hyllyn muihin levyihin. Mikäs tässä on soidessa.
 |
| The Smithereens; Blood and roses, (Enigma 1986), art direction and desing Arthur K Miller, cover concept Pat DiNizio |
Oma vähäinen hyllyni notkuu kolmesta cut-out levystä; Pushtwangersin 12#:nen Strangler from behind, The Smithereensin samoin 12#:nen Blood and roses ja Status Quon ensimmäinen pitkäsoitto Message from the Status Quo. Näistä levyistä löytyvät nuo julmat "polttomerkit".
Pushtwangers; Strangler from behind ( Amigo, 1986, 12# )
 |
| Pushtwangers; Strangler from behind (Amigo, 1986) |
Nimibiisi Strangler from behind kaatuu kyllä meteliksi ja rumpali yrittää yksitoikkoisella takomisella päästä metelipurkista ulos. Riipi korvat herkiksi. Ticket to paradisessa, joka löytyy saman vuoden kelpo albumilta Here we go again, kitaroiden kaunis helinä ja laulajan Nomen rauhallisempi asenne kappaletta kohtaan, osuvat paremmin yhteen, puhumattakaan tyylikkäästä "urku" -soolosta, joka piristää jo hiipuvaa kappaletta.
Pushtwangers soundi on kiehtovimmillaan Coma tyylisissä hieman psykedeelisissä kappaleissa. Coma nousee levyn takapiruksi, jonka kanssa vääjäämättä ajaudutaan jatkoille. Pitkäsoitolla olisi täytekappale, mutta sitoisi väistämättä pakettia yhteen. Levyn taso nousee viimeistään akustisen Why are you treating me so bad kappaleen aikana, joka sekin löytyy Here we go again pitkäsoitolta, mutta tuolloin sähköisenä. Melodia tarttuu, vaikka esitys jää hieman hätäiseksi ja hieman raakileeksi. Kielletty hedelmä.
Levy ei heittämällä ole myyvä, mutta simpukassa kimmeltää pieniä helmen jyviä. Aivan kylläiseksi se ei silti tee ja sen vuoksi yksi tähti putoaa pois. Ylimääräisiltä sahausmerkeiltä kuitenkin säästytään.
**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
The Smithereens; Blood and roses (Enigma, 1986, 12#)
 |
| The Smithereens; Blood and roses, (Enigma 1986), art direction and desing Arthur K Miller, cover concept Pat DiNizio |
A-puolen ainoa, levyn nimibiisi Blood and roses jolkottelee ja antaa odottaa. Ei haittaa, sillä Pat DiNizion ääntä on miellyttävä kuunnella ja yhtyeen kitarat tuntuvat olevan joka hetki oikeassa paikassa ja oikealla taajuudella, puhumattakaan basisti Mesarossista. Ei tämä hitti ole, mutta viettävän miellyttävä. kunnes esitys aivan liian kylmäpäisesti lopetetaan raa´alla feidauksella. Käteen jää höynäytetty maku!
Isoa kiekkoa käännetään siis jo yhden rallin jälkeen. Mister Eliminatorin alusta tulee vain yksi asia mieleen; The Muppet Shown hullu rumpali Animal. Kyllä, se TV;n nukkesarjan punapartainen raaka rumpali. The Smithereens räyhää akustisesti, mutta tyylikkäästi aavistuksen surf-tunnelmissa. Nopea ja napakka kappale. Beaty and sadness on live-versio New Yorkin Cat clubilta vuodelta 1986. Siitä ei ikävä kyllä välity bändin energisyys ja herkkyys. Live-esitys ei ole nappi veto. Puuduttavaa kuunneltavaa. Mielleyhtymä American Music Clubiin ei mairittele.
**-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Status Quo; Message from the Status Quo (Pye records, 1968, LP)
 |
| Status Quo; Message from the Status Quo (Pye records, 1968), kansi Jerry Griffith |
Levyn keskiössä oleva porattu reikä merkinnee cut-out levyä. Se on pieni ja huomaamaton, eikä vaikuta levyn kuunteluun millään lailla. Takakannen esittelyssä on mainittu vokalistiksi Mike Rossi, joka lienee sama herra kuin juuri eläkeikään ehtinyt Francis Rossi.
Jössis mikä levyn alku! Black veils of melancholy. Räikeää rääkkäystä kitaran uloimmilla soundeilla. On vaikea kuvitella näitä psykedeelisiä soundeja edes tähän aikaan, saatika sitten vuoteen 1968. Vaikeaselkoista kuin TV-sarja Musta kyy. When my mind is not live ja Elizabeth dreams ovat lähempänä Beatlesin tunnetuksi tehtyjä musiikillisia trippejä. Herkullisesti suussa sulavia, eri osioita hyvin yhteen sidottuina; kunnes When my mindissa tulee järkyttävällä tavalla lopetus miltei kesken lauseen! Oliko tässä kaikki? Oliko lopetus näin sovittu!? Ice in the sun alkaa kuin Stone Roses ja jatkuu kuin Kinks. Helppo tarttuva kappale, veikeillä viiltävillä lisä-äänillä. Kokonaisuutta kuunnellessa tuleekin helposti mieleen 90- luvun Manchesters soundi. Gentleman Joe´s sidewalk cafe on videokappale jossa uimahaalareissa ja lieriöhatuissa hassutellaan uimakopeissa ja vartiotorneissa. Stemmaa löytyy ja se toimii. Moitteettoman viihdyttävää, kunnes vinyylin kaiverrus tila päättyy. Tyly loppu jälleen kerran.
 |
| Status Quo; Message from the Status Quo (Pye records, 1968), porausreikä oik.alakulma |
Kappaleet janoaisivat järkevämpiä lopetuksia ja nyt torsoudet hiertävät ikävällä tavalla kokonaisuudessa. Tällä kuuntelulla pääsemme vain nuolaisemaan. Mikäli kappaleet on joskus taltioitu pidemmiksi, olisi aika tuoda ne esille! Silti tämä jyrä tekee jälkeä, jota on helppo seurata. Ei mahda, tämä jää mieleen.
***-tähteä (asteikko 1-3 tähteä)
Kolmesta levystä kaksi olivat sisällöltään hieman raajarikkoisia, mutta henkeä niissä oli reippaaksi pihinäksi saakka. Status Quo oli selkeästi hieno levy. Ei lähdetä vesilintuja heittelemään tai saunavinyyleitä pilkkomaan. Cut-out merkki poskessa jatketaan nojailua hyllyn muihin levyihin. Mikäs tässä on soidessa.
Lähteet:
Jake Nyman;
Rakas vanha vinyyli (Gummerus 2013),
wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti