45rpm: Eppu Normaali (EP), Hearthill (EP), The Nights Of Iguana (EP), Liberators (EP)

EPPU NORMAALI: POKO KLASSIKOT (POKO REKORDS), 1987

  Poko klassikot / Eppu Normaali (Poko rekords), 1987
kuva Epe/Mäsi

No kappas! Onpa metka matkustaa Eppuja aikamatkalla, varsinkin kun Eppu Normaalin kuunteleminen on viime aikoina (lue viime vuosina) jäänyt vähemmälle. Poko klassikot (Poko rekords) olivat aikansa mainoslevyjä ja viesti menee kyllä nytkin perille. Poko klassikko mini-Lp levyä myytiin maxi-singlen hinnalla. Irtonumeron hinta, kuten kannessa lukee oli 38,00:- eli reilut 5e. Levyn  molemmat puolet sisältävät kolme kappaletta:

A: Poliisi pamputtaa, Puhtoinen lähiöni ja Warsova
B: Njet njet, Murheellisten laulujen maa ja Kitara, taivas ja tähdet

A-puoli: Poliisi pamputtaa (1978) lähtee ryhdikkäästi kuin sininen Saab tilausajoon. Sinänsä hauska, että näinkin reipas ralli päättää Eppujen ensimmäisen LP:n; Aknepopin A-puolen.  Kappaleen kesto on niukat 1”,52”. Napakka kappale. Ajalle sopivaa ja luokiteltiinhan Eppu Normaali tuolloin jonkin tason punk bändiksi, vaikka räkä puuttuukin. Sanat sitä vastoin ovat sopivan rääväsuista.  Tosiasiassa ei se vanha Sex Pistolskaan nykyistä poppia hurjempaa ole.   Puhtoinen lähiöni (1979) kuulostaa lähes kansallisaarteelta!  Tämä on kappale, jonka voisi kuulla soivan kerrostalo keskittymässä; Jo toisen kappaleen alkaessa on helppo mennä levykauppiaan luokse ja kävellä ulos varsinaiset pitkäsoitot kainalossa. Warsova  (1981) on hauska valinta, sillä ainankin minulle se on edustanut hieman vieraampaa Eppu Normaalia, mutta siinä se idea levänneekin.  Parasta Eppu Normaalia. Levy Coctail Bar, jolta Warsova on, edustaa juuri sitä Eppu Normaalia, jota haluaisi kuulla edelleen vielä 2000 luvulla. Martti Syrjän teräville sanoituksille olisi tilausta, vaikka ihmissuhde laulut kieltämättä purevatkin näinä` tahdon´ vuosina. Tule takaisin Martti!

Poko Klassikot / Eppu Normaali (Poko rekors), b-puoli

B-puoli: Njet Njet  (1979) on 80-luvulla kulunut puhki. Silloin ei radiosta juurikaan musiikkia kuullut (kuuleeko muka nyt! Tämä on sinulle kanavapomo!)  ja jos kuuli, oli todennäkköisyys korkea, että se oli juuri Njet njet. Lisäkuuntelut vielä c-kasetilta.  Hauskat sanat (Mikko Saarela) ja hauskan löysästi laulettu.  Kuinka istuukaan tämän päivän nuorisoon?  Kelpoa , mutta tukku muita kappaleita menee ohitse. Sopii kyllä esittelylevyn valinnaksi, kun jatko on Murheelisten laulujen maa ja Kitara, taivas ja tähdet.  Murheellisten laulujen maa (1982) on sen parhaan Eppu Normaali, Tie vie levyn testamentillinen avausraita.  Tämän jälkeen suhteeni Eppu Normaaliin viileni. Murheellisten laulujen maa kuuluu samaan kategoriaan kuin esim Ismo Alangon Kun Suomi putosi puusta. Unescon listalla molemmat kappaleet, Joutsen merkillä varustettuna!  Tämä on myös kappale, jota yritin tapailla kun aikoinaan saunaillassa, 20v sitten päätimme laulaa yksitellen jonkun valitsemamme kappaleen. Kitara, taivas ja tähdet (1985) on se viimeinen vedenjakaja, jolloin erkanin vähin äänin sivummalle. Ero Poliisi pamputtaa ja Kitara, taivas ja tähdet kappaleen välillä on huikea. Pitkä on matka. Pitkä on kappaleiden välinen pituuserokin. Siinä missä Poliisi oli 1”,52”, on Kitarat rapiat vaille 5”min. Suuri ero piilee myös sanoituksissa, joista on hävinnyt se napakka, en halua sanoa politiikasta mitään, mutta yhteiskunnallinen hinku. Se, missä iho oli hikinen ja rupinen; nyt on käyty suihkussa ja pesty tukka vähintäänkin Linna shampoolla, ilman kyyneliä.

 Erityismaininta vielä levyn sisäpussista, jossa ovat sen hetkiset kaikki Poko recordsin levyt lueteltu. Mukava poimia faktoja, esim, että Poko LP:tä PÄLP 28, heti siinä Tuuliajolla- levyn (PÄLP 27) jälkeen,  ei ole olemassakaan, kun sitä tunnusta  ei koskaan käytetty.  Muut Poko klassikot -levyt ovat : Teddy & The Tigers, Popeda, Hassisen Kone, Mikko Saarela, Kari Peitsamo Revival, Yö, Jussi Hakulinen, Pate Mustajärvi, J.Karjalainen ja Mustat Lasit, Sielun Veljet, Juliet Jonesin sydän ja The Nights Of Iguana.

Tähdet  *** (asteikko 1-3 tähteä)

Hearthill: Love rain on me ( Pyramid)
1988, kannen kuva (Henrik Schutt)

HEARTHILL: LOVE RAIN ON ME (PYRAMID), 1988

Ennakko-odotukset ovat nostalgiset. Hearthill oli pirteä, energinen ja hyviä popbiisejä viljelevä bändi. Hieman nenään laulua, joka saattaa nyt myöhemmin haitata. Puhtaasti kehä III:n sisäpuolen musiikkia. Tuolloin vaikutti suuresti myös pienenä veljenä saama ”oppi”, joka pidemmän päälle ei ole kantanut. Herkästi menimme paikkoihin, joissa esim. Hearthillin tapaiset orkesterit esiintyivät. Se oli sitä aikaa. Itse levyn löysin vuosia siitä kun Hearthill vaikutti. Nyt puhallan pölyt ja laitan neulan raapimaan:

A-puoli: Around we go, Last bus stop
B-puoli: Love rain on me, Take me back, She´s gone

A-puoli:  Around we go.  En muistanut kuinka kantri henkistä musiikkia viljelysmaiden tummemman ruohon mailta tuli. Rytmi tarttuu, laulu ei. Pystyn kuvittelemaan Jussi Sydänmäelle liian löysän muhkea lippalakin päähän, lätsän. Mutta vastoin murheitani, ihmettelen ihan tosissani, mihin kummaan tämän tyylinen ja tämän aikakauden musiikki on hävinnyt!? Nostalgiasta viis. Nupit kaakosta takaisin ja takaisin lavalle. A-puolen toinen raita Last bus stop kaikessa pehmeydessään kuulostaa vilpittömältä ruikutukselta. Ei vesisade kastele sen kummemmin nykyään, ehkä koostumus hieman muuttunut. Jopa Hra Sydänmäen lauluun tottuun, ei se pahalta kuulosta. Rytmistä kiinni, siinä missä kirjoittajaa reveleistä. Julistakaa orkesteri eläväksi; ei telakoituneeksi!

Hearthill: Love rain on me (J.Sydänmäki)

B-puoli:  Love rain on me. Mieleen juolahtaa kuinka paljon esim Tehosekoitn kuulosti Hearthilliltä. Vaikkakin Hearthill vaikuttaa hieman pinnalliselta, ei se nykyajan pinnallisuutta voita. Love rain on me esittelee orkesterin viulu osaston, samalla kun taustalla toistetaan kuinka Love reinaa. Love rain on me on istutettu J.Sydänmäen löysän riipivälle äänelle. Viulisti Ufo hoitaa hienolla aistikkuudella tonttinsa.  Ja itsesäälillä jatketaan; Take me back, viulun pääosa syrjäytetään Jussin ääneen.  Ehkä näitä pikkukuppilassa vielä kuulee, en tiedä? She´s gone jatkaa levyn sydäntä murskaavaa teemaa. Liekö taajuudet sopivat, mutta meillä se herätti kissan. Usein olen huomannut kuinka levyjä kuunnellessa kissat helposti reipastuvat! No asiasta takaisin, tuskin se aivan Hearthillin piikkiin menee. She´s gone; selvä EP:n lopetus kappale. Hieman jää muiden varjoon.

Herkku EP. Ajassa taaksepäin matkustaminen ei ole vaarallista. Love  rain on me – levyn kokonaisuus on paketissa. Viisi kappaletta, kuin pieniä novelleja. Voisi spekuloida, että juuri EP:t  kestoltaan olisi nykyajan mukavuuteen sopivia istumaan. Onneksi näin on havaittu joiden osalta! Love rain on me!

Tähdet *** (asteikko 1-3 tähteä)

Kallion pikkupuistossa istuu mies 03 yöllä. Sade on loppunut, mutta pudottaa viimeiset suurten puiden lehdistä. Puut ja mies notkuvat. Valot väreilevät asvalttien sadekertymissä. On hiljaista, aina rinnan rakkautta myöten. Kotiin on vielä matkaa, enemmän kuin eilen. Ja tänään on jo toukokuu.

THE NIGHTS OF IGUANA: EP (POKO REKORS), 1990

Siirrymme pois 1980-luvun mukavuusalueelta. Pelottaa. The Nights of Iguana “räjäytti” potin Dry Nancylla 80-luvun puolella.  Se oli bändi, jossa persoonalliset palaset; Floydin laulu ja Pukan kitarointi, unohtamatta Delayn karismaattista basistin roolia ja Sika rummuissa (+ muut taustajoukot, jotka tässä tilanteessa todennäköisesti alitajuntaisesti avittivat sitä mitä itse bändi haki),  osuivat yksiin.  Lisänä oli vielä pitkäsoittojen Gift  (1986) ja Grapefruit tree  (1987)kaunis visuaalinen asu, joiden suunnittelusta vastasi Floyd.  Parin pitkäsoiton jälkeen lähdettiin Amerikkaa ja en sano, että maitojunalla tultiin takaisin, mutta vähintäänkin hera loppui. On mielenkiintoista ajatella, kuinka itse olen elänyt Suomi rockin vaiheet; tässä vaiheessa olin n 20v eli itsekin jonkinlaisessa ”murroksessa”. ”Amerikkaan muutto” ei ollut kaukana.

The Nights Of Iguana: EP (Poko rekords) 1990,
kuva Emily Kintzi

A-puoli: She must be in the air, Mau mau
B-puoli: Broken heel, My lucky one

A-puoli:  She must be in the air.  Homma alkaa pelottavalla tilu lilulla, kuin ilmaa hakien, eikä meinaa lopulta tuulta saada. Iguaanien aistikkuus oli kadonnut. Väkinäistä. Sielu myyty liian pieneen purkkiin. Mau mau letkahtaa hieman töykeämmin ja voi kuvitella mitä bändi on tässä hakenut. Kunpa nämä kappaleet saisivat ryhdikkäämmät tulkinnat! Tyhjät ovat taskut.

B-puoli: Broken heel antaa hieman makua The Nights Of Iguanan kyvyistä. Floyd nostettu pöydälle ja valmiina olemaan vihainen eläin. Furious animal. B-puolen alku nousee levyn pieneksi helmeksi ja pelastaa laivan pääsyn satamaan, johon se tuomittu uppoamaan. My Lucky one pitää myös perinteistä yllä. Pienimuotoinen hyväntuulinen laulu, kauniilla melodialla.

The Nights Of Iguana: The gift (Poko rekors), 1986,
kansi Floyd/Sari Poijärvi

Kokonaisuus jää ikävä kyllä sessio henkiseksi. Vaikea uskoa, että kaikkia paukkuja oli ladattu tähän levyyn, niin lahjakas oli ollut tausta josta oli lähdetty. Jatkoa emme ikävä kyllä koskaan tule kuulemaan. Lepää rauhassa Floyd.

Tähdet ** (asteikko 1-3 tähteä)

LIBERATORS: EP (MEGAMANIA),  1991

Liberators: EP (Megamania), 1991

Liberators lienee ollut Melrosin Tokelan jonkinasteinen väliprojekti, sillä käsittääkseni Melrose elää ja voi hyvin pitkää elämäänsä. Liekö ollut hapenvetoa, sillä EP ilmestyi seuraavana vuonna hienon Melrose LP:n Full musicin jälkeen. Silloin energioita oli ladattu aivan ansaitusti ulkomaille. Hikeä.

Muistan hämärästi nuo epävarmuuden vuodet, kun epäilin Melrosin hajonneen; sen verran ilostuin kun löysin Liberatorsin EP:n paikallisesta hyvin pienestä musiikkiliikkeestä. 37:- hinttalappu oli vedetty punakynällä ja uusi hinta oli 15:-. Nykyään on sama summa, mutta euroina.  Pikkuinen levykauppa tyrehtyi vajaan vuoden olemisen jälkeen. Tokela ja Melrose ei!

A-puoli: Alley`s, Liberators
B-puoli: Monkey to you, A hole in the ground

A-puoli: Alley`s. Ei tämä juurikaan emo Melrose soundista poikkea. Rytmin otto ja suoraa hiihtoa. Tinkimätöntä ja nöyristelemätöntä. Tokelan vahva ääni ottaa rupea. Tuore, puhdas varis huutaa lisää matoa! Aivan suurinta hikeä ei kuitenkaan haeta; paikoin jopa fiilistellään. Hallittua. Madon maiskuttelua.  Liberators  jatkaa hitusen vahvemmalla tungulla. Tumma mättöinen tausta.  Nopean visan veikkaaja saattaisi huutaa vastaukseksi Pistepirkkoja! Monivivahteinen kappale, kitarasooloineen. Suihkusta saapuva Frankenstain, jota kaikki yht´äkkiä rakastavat!

B-puoli: Monkey to you alkaa raskaan oloisella hennolla kuviolla, kuitenkaan siitä kasvamatta. Hieman hapuilee ja menee vatkulin puolelle, mutta hönkäyksen mitalla pysytään latu-uralla. Hapen hakua, sillä A hole in the ground ottaa hellän fiilistellen loppukirin. Tässä saadaan maistaa Tokelan pitkää laulua. Tunnelma säilyy kepeänä kuin hyvän aterian jälkeen.

Tämä Liberators lautanen oli oikein maustettu, mikäli jollekin ei jostain syystä kelpaa paikoin hyvinkin tuju Melrose tyylinen vatsat sekoittava pitkän matkan lounas. Taxia odotellessa, mikäs siinä; Liberators!

Tähdet *** (asteikko 1-3  tähteä)