Oi oi oi oi! Unto Haapa-Ahon ja Martti Siiriäisen mainion iloittelun Pelimannin penkiltä kasetin nauha on rikki! No onhan se vain piirun verran nuorempi kuin minä, ymmärtäähän sen. Onneksi nauha on poikki alusta, ei keskeltä, eikä nauhuri ole syönyt, vaan rehellisesti nauha on mennyt katki-poikki. Se lienee helppo korjata. Vaan onpa kovan työn takana, että kansien liimaukset antavat periksi hajottamatta kasetin muoveja. Kärsivällisyyttä ja useamman meisselin taktiikkaa. Hiljakseen hivuttamalla. Näin.
Leikkaa ja liimaa, teipillä nauhat yhteen ja kannet kiinni. Jätetään liimaukset ja laitetaan kannetkin teipillä. Musta teippi sointuu upeasti vanhan keltaiseen väriin. Ja eikun kovaan kuunteluun! Saman tien kuuntelenkin, kun luppoaikaa on. Kynää ja paperia.
Pelin avaa veijarimaisen letkeä Ei sitä eikä tätä, hanurilla säestetty kesänmakuinen kepeä kappale. Kyllä on komea tuo Siiriäisen Martin laulu! Nam. Pohjanmaan junassa on selvä klassikko. Vie mukanaan kuin särki matoa! Esa Pakarinen on paluumatkalla ja saa nyt huilat. Seitsemän tuntia onnehen keinahtelee eteenpäin mainiosti Pohjanmaan junan jälkeen, konduktöörinä Martti Siiriäinen. Nyt ei mennä pummilla, eikä ole halujakaan! Orjan ruusuja laahaa nimensä veroisesti ja vie näin uskottavuudellaan kuulijan syviin ajatuksiin. Hurmalan häissä Siiriäinen laskee ison miehen äänen leikkimään vailla rajoja. Kukkani on pelkistettynä kaunis kappale. A-raidan päättää Haapa-Ahon sovittama Säkkijärven polkka, joka jo puhkikuultunakin saa hitusen pehmeämmän kosketuksen. 
Raidan 2, kuten kasettikotelon sisälehti kertoo, avaa Siiriäisen tulkitsema Vaikka mun heilini vallattiin. Harmaasta taivaasta huolimatta Siiriäisen optimismi jyrää. Veikeät auton torvet värittävät Savonmuan Hilmaa. Saimaan valssi soljuu kuin tyyni ilma, hädin tuskin aallokkoa, saatika tyrskyjä purren keulassa. Ilma pörrää, kesä ja uimahousn lahkeet ovat pitkät. Leskenlehti pitää laivan kannella menon hillittynä. Tallukan Matissa Siiriäinen pääsee taas viikarimaisesti leikkimään äänellään, kuin kiusoittelisi kuuntelijaa pitopöydän äärellä. Kappalejako on onnistunut, sen todistaa Maantien ritari, joka polkaisee kulkijan aavistuksen reippaampaan kulkuun ja Viipurin Vihtoori laittaakin sitten jo juoksuksi. Nyt tanner tömisee ja lankkulattia hiekkapöllyää!
Hieno pitkäsoitto, ajatuksella rytmitetyt Haapa-Ahon ja Siiriäisen vuorotulkinnat. Mikä tässä kiehtoo? Siiriäisen ääni on tumman puhuvuudessaan mahtava ja toisaalta tummuuden takaa kumpuaa veijarimainen leikittely. Eikä tämä jää Siiriäisen ainoaksi helmeksi. Palaan asiaan myöhemmin, kuinka löysin Siiriäisen. Se on toinen tarina. Haapa-Ahon lurittelut ovat kepeydessään ja hilpeydessään tarttuvia. Ne tukevat ja todentavat Siiriäisen tulkintoja. Ajatonta musiikkia. Jotenkin takaraivossa on vahva populaari- tai jazzmusiikin leima. Haapa-Aho onkin jazzmuusikko. Sieltäkö ajattomuus? Kappaleet on äänitetty 1969 ja julkaistu 1971. Volkkarit olivat kovaa huutoa. Mielikuvia. Haapa-Ahoon tämä on kohdallani ainoa tuttavuus. Siiriäiseen palaamme siis myöhemmin.
Astuin tupaan ja ihmettelin vilpitöntä tunnelmaa. Emäntä kantoi kylmää, puhdasta kaivovettä juotavaksi. Isäntä tarjosi sahtia. Otin leipää ja sahtia. Myöhemmin join kupillisen vettä, taisi mennä kaksikin. Vanha äijä soitteli ja minä kuuntelin. Illansuuhun jatkoin matkaa, repussa reunapalallinen leipää.
*** tähteä (asteikko 1-3)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti