Saan kiltiltä rouvalta nipun vanhoja valmiiksi luettuja Helsingin Sanomia tietyn väliajoin. Nykyisen salamasota lipunmyynnin aikakautena olisi hyvä, jos saisi keikkatiedot aikaisemmin tietoonsa. Olen vanhan kansan ihminen, enkä (vieläkään) perusta tietokoneen tuomaan nopeus hyötyyn. Ehkä jonain päivänä. Ehkä ei.
Neil Young, tuo viimeisimmistä dinosauruksista, on tulossa Suomeen. Jos parin vuoden takainen Helsingin Kaisaniemen keikka oli jo hieman suolaisen hintainen, on tämä heinäkuun kolmannen päivän (alkaen 87.00 euroa) jo liikaa. Edes työttömällä ei ole varaa. Neil Young on karannut kukkaroni tavoittamattomiin. Samalla hinnalla pääsee kahdeksi päiväksi Sideways-tapahtumaan ja saa kupposen kahvia kaupan päälle. Tosin kaksipäiväinen Sideways rokottaa majoituksella - mutta nyt yskitään.
Samaisessa Helsingin Sanomien katselmuksessa törmäsin myös toiseen keikka ilmoitukseen. Manic Street Preachers, huhtikuun 20. pvä Helsingin vanha jäähalli. Lipun hinta 52,50 e. Työtön on tyytyväisempi, mutta tyytyy muistelemaan menneitä.
- Jäähallissa ei ole aikoihin hurrattu rockmusiikille niin kuin perjantai-iltana -
Yskittää yskittää ja ymmärrän lippujen kerrostuneisuuden ja eron. Tottakai sukupuuton partaalla oleva dinosaurus maksaa, niin ne maksavat eläinkunnassakin. Olen tyytyväinen, että kävin aikoinaan katsomassa keikkoja ja festareita ja niistä on jäänyt monet kultaiset muistot, jotka nyt kantavat hedelmää. Manic Street Preachersin kohdalla voin leppoisin mielin kellahtaa rottinkituoliin ja kuunnella levyä. Sama pätee Neil Youngiin - kolmesta nähdystä keikasta riittää muisteltavaa -. Valehtisin kuitenkin, etteikö silmä hieman kostu, kun tiedän, kuinka mukavaa tuona iltana kulloisessakin paikassa on. Mene jos mahdollista!
 |
| Manic Street Preachers: Everything Must Go (Epic 1996), Mark Farrow desing, photo by Rankin |
Everything Must Go levy on samantyylinen taktiikaltaan, kuin vuoden 1996 konsertti, josta Ilkka Mattila kirjoitti bändin soittavan ensin hittejä, sitten albumin tylsempiä raitoja ja loppu taas hittejä. Levyllä homma toimii pienimuotisemmin ja näitä Mattilan "tylsiä" hetkiä on vähemmän ja hitit on ripoteltu laajalle alalle. Tasaisesti alusta loppuun ja muutama keskelle. Runko tällä moni-ilmeisellä levyllä pysyy siis lujana. Levyn ´ne´ hitit, mm. A Desing For Life ja Everything Must Go poikkeavat lopulta selkeästi. Jos muut biisit ovat suuria jokia, ovat nämä hitit samaisia jokia valtavine putouksineen ja veden pyörteineen. Niin suuri voima biiseissä on. Mutta kauneuttakin kaiken pauhun keskeltä löytyy. Desing For Lifen sointukuvio on tyylikäs ja lisänä virrassa ui pyörteinä kiehtovia viulukuvioita. Vuolaimmat biisit kuten The Girl Who Wanted To Be God ja Australia kulkevat paikoin liian vauhdikkaasti ja niiden temmossa pysyminen on haastavaa. Manicsit kuskaavat venettä kuitenkin varmalla otteella.
Kaiken suuren soundin pauhun keskellä, nämä yksinkertaisemmat ja perinteikkäämmät rock-biisit kuullostavat pirun iskeviltä. Niiden pikkukireä punk-henkinen tiristys toimii kuin rutto. Sormiliitos kappaleiden välillä on pitävä!
Everything Must Go levy nuolee suomalaista kuluttaja. Siinä on hienoista Apulanta-hetkeä ja honka-punkkia. Ei siis ihme, että tuleva huhtikuun keikka on Manicsien jo kymmenes Suomen vierailu.
Levy on suuri, vaikkakin aavistuksen raskas. Hitit ovat hittejä ja niiden kuuntelukerrat ovat kortilla monen kertatoiston jälkeen. Kiehtovampaa on Manic Street Preachersin yleisilme ja koko ura, eikä siihen nähden tämä tärkeä pala ole hullumpi teos. Hieman väsyneet täydet tähdet.
***-tähteä (asteikko)
Lähde:
wikipedia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti