Putkiradio / levysoitin (Fenno - Philips)

Toisena levysoittimena löytyy Fennon putkiradioon päälikannen alle jemmattu Philipsin soitin. Ostin sen parisenkymmentä vuotta sitten työkaverilta ja kauppahinta taisi olla 150mk ja parit tupakkapensaan lehdet kaupan päälle. En ole katunut - päin vastoin. Ensimmäinen soittimessa pyörähtänyt levy on Chuck Berryn  20 originale rock´n´roll hits. Twang twang ja jalat lähtivät alta! Kaksi sivukaiutinta rytkyttivät Maybelliiniä ja etupaneelini puhkui valoa; sydän lämpöä täys! Pandoran lipas toimi aikakapselina ja matkustin rock´n´rollin alkulähteille.

Nimenomaan  levysoitin on putkiradiossa se juttu. Radion käyttö on jäänyt vähemmälle, koska haluan radion lähetyksiltä puhtaamman äänen. Kierrosnopeuksia levysoittimesta löytyy neljää eri nopeutta eli 16, 33, 45 ja 78, sekä lisäksi + ja - säätö. Neuloja varressa on kaksi, toinen perinteiselle vinyylille ja pienellä kääntöliikkeellä löytyy neula joka soittaa savikiekot. Ne ovat merkattu M ja N kirjaimin. Soittimen koneisto käynnistyy viemällä äänivartta taaksepäin, kunnes se naksahtaa käyntiin ja neulan voi asettaa haluammalleen kohtaan. Levyn lopussa automatiikka lopettaa pyörittämisen ja varren voi viedä pienen nupin päähän, johon sen voi lukita.

 Kerran on soitin ollut huollossa kun radion kanavavalinnan narut ovat olleet poikki ja etupaneelin valo pimeänä. Huoltopaikka löytyi tiedustelun jälkeen sanomalehden  yleisönosaston tekstiviestipalstalta. Korjaus maksoi 80 e. Huollossa oli soitin kovasti kiinnostanut ja ostotarjouksia nimellisesti jätetty. En kuitenkaan luopunut, sillä se äänimaailma johon levysoitin yltää on juuri niin alkuperäinen kuin vaan voi olla. Joka kerta kun napsautan nupit alas ja odotan soittimen lämpeämistä, on hetki erityinen. 

Ei ole kuitenkaan aivan sama mitä levyjä kuuntelee, mutta periaatteessa kaikki vanhat levyt toimivat mainiosti, mikäli vaan oma musiikkikorva myötäilee valinnan kanssa. Savikiekon ainutlaatuisuus on kuin hetki museossa. Uudempia vinyylejä valitessa valttia ovat alkukantaisuus ja roheus, kuten edellä mainittu Chuck Berry. Mainiosti levysoitin hivelee myös esim. Ramonesia, Badding Somerjokea, vanhaa Rolling Stonesia jne... Levyt rätiset kuin parhaimmat riisimurot.  Ensimmäinen kerta Ramonesin kanssa oli jokseenkin häkellyttävä, sillä vastassa oli kaksi niinkin eri maailmaa (putkiradio ja Ramones!), jotka kuitenkin ensi tahdeista lähtien olivat kuin parhaita kavereita. Paita ja peppu konkretisoitui. Nakit ja muussi. Mikäli ei halua rätväkkää riemuliiteriä pitää, niin yhtä lailla voi fiilistellä ja henkeä hakea esim Leonard Cohenilla, Marianne Faithfullilla, Olavi Virralla, Metro-Tytöillä, bluesilla tai jazzilla. Pääpiirteittäin voi sanoa, että mitä muhkeampaa ja tuotetumpaa musiikkia, sen huonommin se sopii putkiradiolle. Bon Jovit, Oasikset, hippo hopat ja discot ovat jo niin korneja, ettei niille uskalla edes ajatusta suoda.

Rohkaisen heitä, jotka miettivät vanhan soittimen hankintaa. Myyntipaikkoja löytyy netistä. Ja mikäli haluaa hifistellä, mielestäni homma toimii mallikkaasti, sillä tämän lähemmäksi aitoutta, "korkeaa todenmukaisuutta", tuskin pääsee. Tällä tarkoitan tuota em. aikamatkaa, en äänen korkeaa ja rätisemättömän eteeristä laatua. Vanhalla soittimella annat aikaa itsellesi ja samalla vaivihkaa kunnioitat äänitettä.


Pannukahvit, vasta leivottu pulla ilman rusinoita ja karpalokiisseli. Syksyn synkimmän sunnuntain niska taittuu. Otan hyvän asennon ja laitan levyn pyörimään. Rätisee. Haukkaan tuoreesta pullasta palan ja hörppäsen kahvia. Maku leviää samanaikaisesti kun Leonard Cohen laulaa sadetakista. Pihalla on pimeämpää kuin pullan äärellä. Kaikki maistuvat sunnuntaina klo 17.03.